Pohjoisen tyttö

Näkymä keittiön ikkunasta, joen toisella puolella Ruotsi.

Aahh! Koitti syysloma ja ajoimme pohjoiseen, äitini synnyinseudulle ja synnyinkotiin. Mummo ja pappa ovat jo kuolleet mutta mummolan talo on yhä pystyssä, rempattuna ja ehostettuna ja sitä asuttaa nykyään eno perheineen (ei veneineen). Täällä on i-ha-naa. Täällä on vietetty kaikki lapsuuden kesät ja välillä jotkut syys- ja hiihtolomatkin. Kaikki on niin kuin ennenkin, ulkona on pakkasta ja vähäsen luntakin, vihdoin loppui se aurinkonpaahde ja helle ja saan taas oikeasti pukeutua! Kalsarit ja villasukat eivät ole yhtään liikaa täällä! On joutsenia, oravia, talitinttejä, koiria ja kissoja ja kaikkea luonnollista vilinää ulkona ja sisälläkin. Koko viikko on touhuttu semmoisellä häärinällä ja hyörinällä että kyllä vähän jo hirvitti. Aamulla leivottiin jokainen vuorollaan pullaa tai sämpylöitä, ja minä tietysti ranskalaistuneena pyöräytin croissantit ja nekin katosivat parempiin suihin.

Hyväryhtiset nuoret; Maija (se olen minä), Aino-serkku ja Ayumi.

Ayumi on japanilainen tyttö, joka on enoni koululla työharjoittelussa tai jossain sellaisessa. Hän on ollut nyt muutaman päivän täällä Suomessa ja on jotenkin jännää nähdä tämä vaihtaritouhu siltä toiselta kantilta myös. Yhtenä iltana käytimme koiraa ulkona ja kävimme joenrannassa heittelemässä kiviä jäälle. Kyllä se oli aika jämäkkää ja paksua jo, mutta hullu ja tyhmä olisi pitänyt olla jos olisi sille jäälle astunut. Ja äiti olisi antanut selkään, jos olisimme hukkuneet. No, Ayumi on kuitenkin mukava tyttö ja tietää jo paljon Suomesta ja suomalaisuudesta, saunat ja ruisleivät ja Marimekot on käyty perusteellisesti läpi. Ja kylläpä muuten maistuin vaniljajäätelö tänään herkulliselle!!!

Omppuhilloa

Huomenna olisi edessä retki Ruotsin puolelle Ikeaan. Haaparannan Ikea on minulle se ainoa ja oikea, sehän on Ruotsissa! Ostan sieltä sen sinisen kirjahyllyn, josta olen tainnut ehkä aiemmin jo mainita joskus.. Suursiivousta ja inventaariota tehdessäni päädyin umpikujaan, kun kirjoja tuli vastaan niin paljon, etten saanut niitä enää mihinkään. Joten nyt uuden kirjahyllyn ansiosta pääsen jatkamaan pikku projektiani kotona, kunhan viikonloppuna sinne palaamme. Seuraavaksi on Savonlinnassa syyslomaviikko, joten voin edelleen siivota rauhassa kun en kouluunkaan vielä pääse. Olen kyllä lykännyt koko koulutouhua tällä siivoamisella, ja perehdyn siihen vasta kun kaikki on järjestyksessä.

Figaro

Tarmo

P.S. Kiitos Matti-serkulle kuvista, vain Figaro ja ikkunamaisema ovat omiani. :)

Yllätysss!!!!

Jep jep, täällä sitä ollaan: Suomessa, kotona!

Päätin jo melkein kuukausi sitten, että pestini au pairina lyhenee entisestään, mutta olin siitä ihan hipihiljaa, koska halusin yllättää ystäväni iloisesti! :D Ja se toden totta onnistui! Ilmeet ja reaktiot olivat näkemisen arvoisia kun tulin yhtäkkiä kylään tai astuin koululuokkaan, ja kaikki kuvittelivat minun olevan vielä aivan toisella puolella Eurooppaa. Kaikki meni nappiin, tai ainakin ihan hyvin kuitenkin. Kukaan ei ole vielä suuttunut tai ollut pettynyt minut nähdessään.

Noh, niille joille tämä aikainen kotiinpaluuni tuli yllätyksenä, voin kertoa että ei ollut vain yhtä syytä, joka olisi vaikuttanut kotiutumiseeni. Syytä oli sekä Ranskassa, että Suomessa, minussa ja muissa ihmisissä. Nyt on vain NIIN paljon kaikkea tekeillään ja tekemättä, että kuuppani ei varmaan olisi kestänyt jouluun asti ehjänä, jos olisin päättänyt sinnitellä ulkomailla sinne asti. Lastenhoito on rankkaa, osoitan tämän faktan niille, jotka eivät ole koskaan hoitaneet lapsia kokopäiväisesti. Myös ulkomailla olo on rankkaa, ja se, että kaikki läheiset ovat kaukana, ja se, että pitäisi päättää suunta elämälleen jossain muutaman kuukauden määräajassa. Niin kuin Risto Räppääjä laulaa: "rankkaa, rankkaa, rankkaa.." ja miten se sitten meneekään, joku on varmaan vankkaa. Ihan hyvissä väleissä toki erottiin Milkan ja lasten ja kaikkien kanssa, (en ehkä kertonut ihan kaikkia aatoksiani lastenkasvatuksesta) ja voin aina mennä käymään jos sattuu taskusta löytymään ylimääräiset lentoliput. Mutta minun tuurillani taskussa ei ole kyllä mitään ylimääräistä, vaan nimenomaan sieltä varmaan häviäisi lentoliputkin, niin paljon tärkeitä lappuja on jo hävinnyt. Joku madonreikä taitaa olla siellä taskunpohjalla!

Viime torstaina, noin puolen yön aikaan (Ranskan vaiko Suomen aikaa, siitä en ole enää varma) olin siis vihdoin maassa ja maan tavalla. Laukut, joissa oli yhteensä 19 kiloa ylipainoa ja joista maksoin lähes lentolipun verran saadakseni ne Suomeen, olivat myös perillä vaikka onnistuinkin hukkaamaan sen lentolipun pään jossa ne tärkeät tunnistetarrat olivat kiinni. Lufthansalla oli joku tietokonevika Toulousessa ja kaikki lennot olivat myöhässä. Lentoni piti siis lähteä klo 15.30, mutta vasta 17.30 istuin koneessa ja nukahdin ennen nousua, jolloin minun olisi pitänyt olla jo perillä Frankfurtissa. Siitäpä näppärästi voi päätellä, etten ihan ehtinyt jatkolennolleni, vaan jouduin odottelemaan seuraavaa, joka lähti taas niihin aikoihin kun minun piti olla perillä Suomessa. Suunnitelmat siis uusiksi, yövyin lentokentällä, koska aamujunan lähtöön oli vain muutama tunti aikaa, enkä jaksanut sotkea enää yhtään lippujen ja bussien ja pysäkkien kanssa, jotta olisin päässyt serkulleni yöksi, vain herätäkseni taas kohta uudestaan. Sitäpaitsi Musta Aukko oli todella painava, vaikka siinä pyörät olikin alla. Rinkka imi itseensä kymmenisen kiloa vaatetta ja kulki kivasti selässä, mutta eipä niitä laukkuja huvikseen silti raahaile ympäri kaupunkia. Aamulla meinasin vielä kämmätä, kun olin unohtanut kännykän kellon takaisin Suomen aikaan.. ONNEKSI matkalaukkuhallin sohva ei ole mikään maailman mehevin nukkumapaikka ja heräsin ennen kellonsoittoa, sillä jos olisin siinä vaiheessa tajunnut olevani tunnin ajasta jäljessä, olisi voinut olla jo pikkaisen kiirus. Nytkin menin sitten suoraan Tikkurilaan, enkä enää Helsingin kautta mihinkään, koska juuri kun sain kiikutettua itseni ja omaisuuteni bussipysäkille, tuli Tikkurilaan menevä bussi viereeni ja hyppäsin sitten siihen.

Ei minulla onneksi sitten niin kiire ollutkaan. Tikkurilassa kerkesin ostaa itselleni opiskelijalipun, silläkin uhalla että opiskelijakorttini oli mennyt 7 tuntia ja 28 minuuttia aikaisemmin vanhaksi. Junassa päätin kuitenkin hieman kyynelehtiä konduktöörille ja kertoa että lentojen myöhästymisen takia suunnitelmani menivät uusiksi, ja olin varautunut matkustamaan edellisenä päivänä, kun kortti vielä oli voimassa. Noh, tämähän nyt ei ole ihan täysin totta, mutta koska kuitenkin minua odotti uusi tarra vain hakemista Savonlinnassa, niin minua ei yhtään hävettänyt vollottaa junavaunussa aamutuimaan. Aivan niin, olen taas kirjoilla siellä vanhassa koulussani. Siellä, jonne en koskaan aikonut palata :D Tajusin kuitenkin (senkin ihan viimetipassa), että kun koulupaikka kerran on, niin se kannattaa käyttää hyödyksi, ainakin VR:n alennuksien takia jos ei minkään muun. Halutessani voin tietysti myös opiskella jotain kivoja/hyödyllisiä kursseja siellä, mutta sekin vaatii vielä vähän järjestelyä ja ensin pitää järjestellä muut asiat pois alta.

Olen ollut kotona nyt melkein viikon, vaikka ensimmäiset päivät (ja yöt) olivatkin ihan liehumista sinne tänne. Savonlinna, Kitee ja Joensuu on jo kipaistu pikaisesti läpi, ja kaikki näkemisen arvoiset kaverit on nähty. No ei nyt ihan, mutta sanotaan niistä jotka eivät tienneet tulostani mitään, ne on nyt yllätetty ja ällistetty ja tulioitu. Ensifiilikset Suomesta: kaikki ruoka on epätavallisen herkullista (hyvästi kaventuneet poskeni), täällä on todella puhdasta (ja KYLMÄÄ, mutta en aio valittaa kun koko kesän valitin kuumuutta. Ihana syksy, ihana myrsky!!), rauhallista ja järjestelmällistä. Kaikkialla muualla paitsi minun huoneessani. 

Mutta selityskin tälle kaaokselle löytyy: aion järjestää joka ikisen tavaran omalle paikalleen. Jos sille ei ole paikkaa, luon sille sellaisen. Olen pähkäillyt mm. parittomien lapasten ja 2x3cm kokoisen "Perusoikeuteni Euroopan Unionissa"-kirjan sijoituspaikkojen kanssa. Minulla on sellainen olo, että ensin minun on saatava tavarani järjestykseen, ja vasta sen jälkeen pystyn saamaan ajatukseni samalla lailla organisoitua. Lentokoneessa luin Hesaria ja siellä kerrottiin professional organizereista, "ammattimaisista järjestäjistä", jotka tulevat ja laittavat ihmisten kodit tai toimistot järjestykseen. Sellaista minäkin tarvitsisin, mutta kyllä silti on niin, että ainoa ihminen joka voi laittaa joka ikisen korun ja kynän ja paperini paikoilleen, on minä.

Perusteellisessa omaisuuden inventaariossa voi kulua viikko tai pari, joten sitä ennen en aio järjestellä mitään koulusuunnitelmia tai muutakaan. Kaikki on nyt jäähyllä ja pannassa vähän aikaa ja nyt keskityn tähän. Välillä pidän taukoa ja leikin kissanpoikien kanssa. Meidän perheessämme on kaksi uutta jäsentä, kissaserkkusisarukset Siiri ja Tiikeri. Niiden äidit ovat kaksoissiskot ja kissani Hilpan pentuja reilun vuoden takaa, ja epäilemme että näillä serkuksilla on myös yhteinen isä. Aika salkkaria. Siirin ja Tiikerin ei kyllä kannata enää pentuja ruveta edes ajattelemaan, niistä nyt ei tulisi "lasta eikä paskaa", kuten tämä kaunis sanonta kuuluu.

No niin. Nyt olen siis kotona! Tuntuu ihmeelliseltä ja epätodelliselta, kaikki on niin helppoa ja tuttua ja turvallista, ihan kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Ja minulle ei ole koskaan soiteltu näin paljon, huomaan lorpöttäväni melkein joka päivä puhelimessa! Varmaan pitää hankkia joku lörppöliittymä, jos tämä tällaisena meinaa jatkua. Varmaan huomaan kohta repiväni itseäni itään ja länteen, etelään ja pohjoiseen, mutta onpahan VR-kortissa uusi tarra!

Se täytyy vielä sanoa että puoli vuotta Ranskassa oli hyvä kokemus, ja oli oikein että lähdin sinne, opin puhumaan ja ymmärtämään ranskaa sekä paljon paljon itsestäni, lapsista ja aikuisista ja kaikesta muustakin. Tänne blogiin käyn heittämässä varmasti vielä kuulumisia, ja ainakin jos jotain Ranskaan liittyvää nousee ajankohtaiseksi, mutta en nyt ehkä enää niin tiiviisti. :) Kiitos lukijoille ja au relire! (Pystyn jo SANALEIKKEIHIN, jeshhh!!!)

Arvoituskuvia

Arvatkaapas mitä viime päivien hiljaisuuden aikana on tapahtunut!

Surkuhupaisa Pariisi

P***a reissu, mutta tulipa tehtyä! :D No ei vaan, reissu oli enimmäkseen onnistunut, vaikka vähän ikäviä sattumuksia tuli matkan varrella vastaan. Puran reissun nyt päivä kerrallaan läpi, ehkä se on niin helpointa.

Perjantai Kello 7 junaan, Montaubanissa vaihto, Pariisissa klo 13.39. Matkan varrella nukuin, söin eväitä ja näin hienoja maisemia. Valitettavasti ne hienoimmat näyt oli siellä alkupäässä, jolloin vielä nukutti paljon, mutta aina silmiä raottaessa näin tyrmääviä maisemia, sumuisia jokia ja linnoja. Kaverini Heta oli vastassa Gare d'Austerlitzillä, ja sieltä metroilimme La Défenselle, uudelle bisnesalueelle. Ei siitä kyllä ihan heti Pariisi mieleen tullutkaan, ennemmin joku New York ja kiireiset salkkuihmiset. Heitimme kamat kämpälle, Heta lähti kouluun iltapäiväksi ja minä ostoskeskukseen, sen kauemmas en sinä iltana päässytkään. Melkein jouduin houkutuksien valtaan ja unohdin oppini, ettei kaikkea tarvitse omistaa. Ostin sukkahousut puodista, josta sai kaikenlaisia sukkahousuja; sarjakuvakuvioituja, tiikerinraitaisia, leppäkerttuja ja mansikoita, ja ihan kaikissa väreissä! Illalla alkoi kuitenkin kaduttaa, ja kävin vaihtamassa ostamani kirjavat sukkahousut violetteihin yksivärisiin seuraavana päivänä, tuleepahan ainakin käytettyä.

Näkymä La Défenselle Grande Archen portailta. Pikkuriikkinen Riemukaari näkyy jossain tuolla!

Kahdeksalta emäntäni pääsi koulusta, ja palasimme kämpälle. Siellä tapasimme myös alueen kaksi muuta suomalaista vaihtaria, joista toinen näytti taas niin tutulta, että epäilin tällä kertaa heti jotain. Maailma se vain pienenee!! Jossain jatkoilla ollaan törmätty Savonlinnassa ja yhteisiä tuttuja löytyi heti kourallinen! Vietimme oikein hauskan ja perinteisen suomalaisen opiskelija-illan korttia pelaten ja virvokkeita nauttien.

Lauantai Aamulla lähdimme liikenteeseen, ensimmäinen pysäkki oli La Défensen ostoskeskus Les Quatre Temps, jonne palautin ne sukkahousut, ja muutenkin vähän vielä kierreltiin siellä. Sen jälkeen suuntasimme Montmartrelle, päämääränämme Salvador Dalín museo.Siinäpä vasta hauska viiksimies, näyttelykin oli hyvä, ja myyntisalissa oli vielä monta alkuperäisteosta vailla omistajaa. Minua kiinnosti pitkäkoipista sarvikuonoa esittävä pronssiveistos, mutta jouduin jättämään sen valitettavasti mukavan ja puheliaan myyntiherran hoivaan, koska lompakossani ei ollut ihan 400 000 euroa. Ostin kuitenkin magneetin kolmella eurolla jääkaapin oveen (vaikka se ei ollut ihan aito Dali).

Chat noir de Montmartre

Kuvataide-annoksen jälkeen uimme turistimeren läpi Sacre Coeur-kirkolle ja sen ohi alas, Amélie-elokuvan kuvauspaikkoja ihastellen. Ihmisiä oli keräänynyt lämpimänä päivänä paljon vihreälle rinteelle ottamaan kesän viime säteet talteen iholle. Hyi. Sitten meille taisi tulla nälkä, ja nappasimme täytetyt patongit jostain kojusta mukaan.

Seuraavaksi ajelimme metrolla kohti vilkkaita kauppakatuja, ja Rue de Rivolin Bershka oli kyllä semmoinen sirkus että huh huh! Kaaos! Vaatteet ja kengät olivat ihan hujan hajan, heitelty pitkin hyllyjä ja lattioita miten sattuu, väkeä oli varmasti yli turvasuositusten, ja kaikki tungeksivat eteen ja taakse. Todella ahdistavaa. Kokeilin parit housut jalkaani, ja toiset olivat oikeastaan aika hyvät, mutta en halunnut ostaa niitä sellaisesta paikasta. Sitä paitsi etsin mustia housuja, ja ne olivat ruskeat.. Enpä tosiaan haluaisi olla siellä töissä, kaupan siivoaminen seuraavaksi aamuksi takaisin paraatikuntoon kesti varmasti melkoisen tovin. Rytkykauppojen jälkeen mieli alkoi tehdä jäätelöä, ja löysimmekin kivan paikan hetken kiertelyn jälkeen. Yaourt-framboise ja chocolat avec orange et cannelle, njam njam. Jätskitauon jälkeen taisimme lähteä joelle päin, ja siellä vihdoin näin Eiffelin tornin, joka oli pysytellyt visusti piilossa minulta kokonaisen vuorokauden! Auringon laskiessa se olikin aika upea näky. Pont Neufillä istuskeltiin vielä hetki ja todettiin, että ollaan aika väsyneitä. Metroilimme siis vielä ruokakaupan kautta kotiin. Jossain olisi ollut opiskelijaporukan tuparibileet, mutta väsymys voitti ja niin jäimme kotiin nukkumaan.

Sunnuntai Sunnuntaina kiertelinkin kaupunkia yksin koko päivän. Aloitin päiväni metromatkalla kohti Eiffeliä, tarkoituksenani valloittaa sen huippu vihdoin, mutta jostain syystä olin niin uupunut kaikkeen ja kaikesta, että pelkkä ajatus jonottamisesta lannisti minut.

Hengailin kuitenkin Trocaderolla jonkun aikaa ja katselin hääkuviaan ottavaa seuruetta, mini-eiffeleitä kilisteleviä matkamuistomyyjiä ja monenmaalaisia ihmisiä. Söin patongin, oli kauhea nälkä. Pariisissa on myös hyvin paljon sellaisia katupiirtäjiä, jotka tallentavat kynällä turistien kasvonpiirteitä paperille maksua vastaan, ja yksi tällainen sai minutkin puhuttua ympäri. Sain kuvan puoleen hintaan (vain 20 euroa), kun hän halusi piirtää minut ja erikoiset hiukseni. (Jotka olin avannut, koska ne olivat ihan märät vielä suihkun jäljiltä..) En nyt tiedä tuliko siitä nyt niin minun näköiseni, mutta oli ihan kiva jutella piirtäjän kanssa niitänäitä. Hän oli 23-vuotias poika Bangladeshista, ja opetti minulle pari sanaa bangladeshiakin mutta ne olen kyllä jo kerennyt unohtaa ihan kokonaan. Mitä kuuluu ja kiitos hyvää oli jotain okslahsäfäkhää ja kalshshdfsuu, tai sinne päin. Muotokuva laukussani lähdin sitten kohti Notre Damea, odotin innolla Shakespearen kirjakaupan näkemistä!

Oli kivaa olla "tutuilla kulmilla", lukiossa tehdyn retken aikana pyörimme aika paljon siellä Notre Damen luona, ja tiesin jo vähän mitä seuraavan kulman takaa paljastuu. Ostin toisen patongin, koska minulla oli vieläkin nälkä, ja kohtasin ainoat muut suomalaisturistit reissun aikana, pieni poika sanoi hyvin kovaan ääneen luultavasti isoisälleen, että ÄLÄ OHITTELE!! Hekin jonottivat kai ruokaa jostain toisesta kojusta.

Shakespearen kirjakauppa oli ihana. Edellisen kerran jälkeen se oli vähän "laajentunut", nurkkia oli siivottu ja järjestelty ja yläkertaan oli tehty tilaa lukusaleiksi. Joka paikassa seinät olivat lattiasta kattoon asti täynnä kirjoja, ihan kaikkialla. Nurkkia oli monta, ja jokaisen takana oli lisää kirjoja. Ostin runokirjan, josta Cats-musikaali on saanut alkunsa, ja pari sievää postikorttia. Shakespearen kaupassa on kyllä niin omanlainen tunnelmansa, ettei sitä voi oikein kuvailla. Se on niin kuin levähdyspaikka keskellä kaikkea sitä vilinää. Paikka on ihan tukossa ja täynnä niitä kirjoja, mutta silti se tuntuu rauhalliselta ja pysähtyneeltä. Ehkä koska kirjat on hiljaa.

Shakespearen hiljaisuuden jälkeen kävelin, ja otin kuvia. Kävelin Notre Damelle, sieltä ristiin rastiin milloin minnekin, joen vasenta laitaa kohti Louvrea, kaikkien monien matkamuistoja ja postikortteja myyvien rantakojujen ohi, enkä yhdestäkään ostanut mitään. Magneetit oli aika söpöjä, mutta jotenkin olin jo kyllästynyt niihin kaikkiin kuviin jo, samoin postikortteihin. Kaikissa niissä on niitä samoja vanhoja absintti- ja saippuamainoksia, tai mustavalkoisia lapsia tai autoja tai hevosia tai polkupyöriä, taustalla Eiffel, riemukaari, Notre Dame tai tavallinen pariisilainen katunäkymä.

Jatkoin siis kävelemistä, ja kohta huomasin jonottavani sinne Louvren lasipyramidiin! Olin edelleen uupunut, enkä jaksanut perehtyä näyttelytarjontaan, mutta kävin toki vessassa ja ostin postikortteja, joissa yhdessäkään ei ollut mitään pariisilaista, eikä kovin ranskalaisia asioita muutenkaan. Siellä maan alla oli myös mm. Espritin liike ja Virgin megastore, kauppa jossa myydään musiikkia, elokuvia, kirjoja, toimistotarvikkeita ja kaikkea oheistavaraa. Virginistä lähti mukaan kaksi hyvää kirjoituskynää, ja niihin olen kyllä todella tyytyväinen! Sitten kiipesin takaisin maanpinnalle, istuin puistossa puun alla ja kirjoitin uudella kynälläni parit kortit ja katselin ja kuuntelin muita. Tuilerien puutarha oli täynnä auringosta nauttivia ihmisiä, siis ihan pullollaan! Kaupungin vihreät aurinkotuolit näyttivät aika mukavilta, ja ihmettelin miksei kukaan vie niitä kotiinsa.. Kai ne sitten ymmärtää sen yhteisen hyvän päälle, pariisilaiset.

Puistosta jatkoin yhä kävelyä, kohti Riemukaarta. Champs Élyséen varrella poikkesin Disney-kauppaankin sisälle asti, mutta sen verran kaikki se muovi ja keinokuitu hirvitti että käännyin äkkiä pois! Viimeiset postikortit ostin jostain kojusta, semmoisia kivoja naivistisia, mutta en enää muista sitä taiteilijaa.. Kortteja olisin voinut lähettää vaikka miljoona, mutta en jaksanut ostaa enää kortteja enkä merkkejä, mutta ainakin ajattelin monia osoitekirjaa selaillessani. :)

Kadun päässä, suuren liikenneympyrän vieressä mukava floridalaispariskunta tarjoutui vaihtamaan valokuvausapua, ja sain siis kerrankin itsestäni kuvan joka on otettu kauempaa kuin käsivarren mitan päästä, hip hei! Käväisin vielä Riemukaaren alla katsomassa tuntemattoman sotilaan ikuista liekkiä, mutta en jaksanut lähteä taaskaan kipuamaan mihinkään ylös. Sielläkin me käytiin viime kerralla... ehkä olisi tosiaan korkea aika kehittää jo ne valokuvat!

Riemukaarelta näkee La Défensen "uudelle riemukaarelle" le Grande Archelle, jonka lähellä Heta siis asustaa, ja sitä kohti tallustin. Jaksoin kävellä Porte Maillotin metroasemalle asti, mutta sen jälkeen luovutin ja annoin jalkojeni levätä neljä pysäkinväliä. Kotiin pääsin ja hengähdin hetken aikaa, pyyhin kengät pölystä ja hieroin väsyneitä jalkojani, mutta sitten taas mentiin! Lähdimme etsimään kahvipaikkaa Montparnassen alueelta, Erika-vaihtari mukanamme. Ja tässä sattui matkani ikävä kömmähdys: heitin metrolipun roskiin päästyäni porteista läpi, koska luulin sen olevan tarpeeton. Vaan toisinpa oli, kun etsimme ulospääsyä linjan toisessa päässä, olivat metropirkot vahdissa ja tarkastivat kaikkien liput! Turhapa siinä oli enää selitellä, että lippu on roskissa ja on mulla näitä leimaamattomia vaikka kuinka, valitin ja urputin, etten tiennyt ettei lippuja saa heittää roskiin kesken matkan, ja miksi missään ei kerrota, ei ole isoja tauluja eikä lipuissakaan lue, olen vain turisti enkä halua roskata luontoa ja plaaplaaplaa. Sinne meni 25 euroa, roskiin. Onneksi en ostanut mitään tuliaisia kellekään. Sekin vielä harmittaa että oli rahaa lompakossa riittävästi sakkoon, olisin voinut antaa vaikka väärän osoitteen jos oisin saanut kirjallisen maksukuitin tai jonkun.. Mutta myöhäistä se on nyt, vaikka silloin se kismitti melkoisesti ja pilasi melkein koko siihen asti onnistuneen päiväni! Kiertelyn ja kaartelun jälkeen löysimme vihdoin paikan, jossa hörppäsimme kaakaot, pummasimme tupakkaa naapuripöydän kivoilta pojilta ja höpöttelimme superflirtin tarjoilijan kanssa mukavia. Mutta yhtä varmasti kuin chocolat viennoise loppui kupin pohjalta, päättyi iltamme kaupungilla, ja taas oli aika metroilla kotiin. Ja tällä kertaa pistin lipun varmaan talteen taskuuni, mutta eipä sitä nyt enää kukaan halunnut tarkistaa.

Maanantai Aamulla heräsin aikaisin, koska olin sopinut tapaamisen puoli kymmeneksi Montparnassen asemalle Vantun kanssa. Vanttu on tätini ystävä lapsuuden kesistä asti, ja hän tuntee paljon muitakin sukulaisiani, ja muistaa juttuja isäni lapsuudesta, joten oli todella hauskaa kuulla miltä se näytti jonkun ulkopuolisen näkökulmasta. Puhua pälpätimmekin aika paljon, samalla kun ajelimme pitkin poikin Pariisin katuja. Kaupunki näytti taas ihan erilaiselta, sillä Vanttu tuntee Pariisin suomalaisen puolen. Piipahdimme suomalaisia tuotteita myyvässä Kiva-kaupassa, ja kävimme Suomi-instituutin ovella kolkuttelemassa, mutta se on maanantaisin suljettu. Montmartrella söimme aamiaista ja kiertelimme selvästi väljemmillä kaduilla kuin viikonloppuna. Matkalla takaisin asemalle poikkesimme Luxembourgin puistossa. Tehokas aamupäivä päättyi junan odotteluun asemalla, ja kello 14.10 istuinkin jo melkein täpötäydessä junassa matkalla kohti Bordeauxta.

Minulla kävi kyllä hyvä tuuri paikkojen kanssa tällä reissulla. Tulomatkalla viereeni ei tullut ketään, ja nyt vieressäni istunut setä vaihtoi paikkaansa kaverinsa lähelle muutaman rivin eteenpäin, joten sain olla aivan rauhassa ja nukuin makeasti. Maisemat olivat taas upeita, mutta Bordeauxta lähestyessä aloin huolestua, koska juna näytti olevan myöhässä, ja vaihtoaikaa oli ennestäänkin vain muutama minuutti. Ranskassa oikea raide ilmoitetaan vasta vähän ennen junan lähtöä, joten konduktöörit junassa eivät tiedä niitä etukäteen. Arvelin, että junan on odotettava myöhässä olevaa TGV:tä, mutta eihän sitä koskaan tiedä kauanko ne asemalla venailee, joten aika lailla juoksujalkaa menin asemalaiturilla! Etenin niin vauhdilla, että yhtäkkiä huomasin istuvani maassa portaiden alapäässä. Kukaan ei tarjoutunut auttamaan minua ylös, mutta sain onneksi kammettua itseni painava rinkka selässä maasta, ja kipitin raiteelle 8. Kerkesin junaan ihan hyvin, odoteltiin vielä kymmenen minuuttia ennen kuin vasta lähdettiin. Nähtävästi satutin nivelsiteeni tai jotkut siinä kompuroidessani, koska aika mojova kipu alkoi tuntua junamatkan jatkuessa vasemman nilkan liepeillä. Soitin Milkalle ja pyysin kyytiä kotiin, ja siihen sopivasti loppuikin puhelimen akku, ja reissukin alkoi olla pikkuhiljaa ohi.

--------

Että semmoista! Jalka on edelleen vähän kipeä, mutta kyllä sillä kävellä pystyy. Olen vain varonut sitä koko päivän, joten nyt oikea jalkakin on kipeä, kun olen noussut omituisia lihaksia käyttäen tuolista ylös. Yläkerrassa tehdään sähköremonttia ja kaikki on vähän hujan hajan, huiskin haiskin. Viikonlopun aikana tänne on ilmestynyt myös uusi asukas, Kasss-jotain, Salouan kaveri joka opettaa joogaa. Mukava tyyppi, keskustelimme aamupalalla kaurapuurosta ja siitä että Suomi on kylmä. Kuulemma satoi eilen ensilumi? Hrrrr.. Täällä on yhä 29 astetta lämmintä ja naama punoittaa, taisin saada liikaa aurinkoa.

Jo polttelee!!

Huh, vielä 10 tuntia ja olen jo menossa! Junaliput on laukussa, samoin Pariisin kartta, lompakkokin.. Kai ajokortti kelpaa henkkareista ulkomaillakin? Ja kävin äsken lähikaupassa ostamassa evästä, nyt on omenoita, nektariini (ostin aamulla torilta kahdeksan, joista jäljellä on enää se yksi...), kana-ja-muna-kolmioleipä, jogurttia ja niitä herkullisia kanelikeksejä. Nyt pitää teipata paketti kiinni että huomiseksikin niitä vielä riittää! Ei se matka kestä kuin kuusi ja puoli tuntia, mutta matkalla parasta on eväät ja maisemat.

Ja eilen illalla, niinkuin arvelinkin, en saanut unta, ja luin sitten aikani kuluksi jotain Outi Pakkasen naispappi-jännäriä tai jotakin, tuommoiset mysteerinratkomiset ei kyllä koskaan jaksa kiinnostaa mua. Mutta Tervon Pyhiesi yhteyteen saa lähteä matkaseurakseni. Mp3-soitin on ladattu, puhelimen ja kameran laturit voisi vielä heittää rinkan taskuun. Ja kaikki mahdolliset lääkkeet!! Makuupussi ja pyyhe löytyvät myös, Hetan kämppä ei ole kovin varusteltu mutta välttää mulle hyvin! Suihkussa pitäisi vielä käydä koska aamulla en tosiaankaan nouse yhtään aikaisemmin kuin on pakko! Herätyskello soi varmaan jo ennen kuutta, ööääfghh---- Onneksi saan nukkua junassa! Mutta eka vartti pitää pysyä hereillä, koska vaihdan junaa Montaubanissa klo 7.13, sen jälkeen saankin nukkua vaikka Austerlitzin asemalle asti.

Ja siinä kun rinkkaani pakkailin, järjestelin samalla muitakin kamoja ja siivoilin, huone näyttää pitkästä aikaa siistiltä! On päässyt vähän repsahtamaan ja pölypallerot juoksentelee nurkissa.. Mutta turha imuroida, maanantaihin mennessä pöly leijailisi taas! :D Mutta nyt on varmaankin mentävä suihkuun ennen kuin menee liian myöhäiseksi. Lapset kävivät äsken pussaamassa iltapusut (otan nykyään vastaan vain poskipusuja täällä basillien riivaamassa tautien talossa), ja toivottivat hyvää matkaa. Minä puolestani pyysin lapsia olemaan kiltisti sillä aikaa, ja vastaus nyt oli tavallaan ihan tyydyttävä: "Joo, me ollaan tosi kiltisti kun sinä olet pois!!!" Mitenköhän ne ymmärtäis olla kiltisti myös silloin kun minä olen paikalla? No joo, ehkä se on vaan turha lupaus, niitä kuulee Ainon suusta aika usein.

Aijuu, tauti on muuten jo aika hyvin selätetty! Kuurit tietysti napsin loppuun asti, mutta tänään oli huomattavasti parempi olo, ei kuumetta eikä väsyttänyt, olin suorastaan virkeä. Paracetamoliakaan en syönyt kuin aamulla. Mutta nyt suihkuun, sitten katon telkkaa koko yön (tänään alkaa Muodin huipulle ja mulla on BB-jaksoja pari rästissä..) kunnes alkaa nukuttaa. Viimeistään maanantaina palaan blogiin, ja silloin tulee paljon kuvia ja kertomuksia!

Tokkura ja pöhnä

No kyllä nyt on lääkkeitä sitten kerrakseen, jos ei eilinen satsi vielä riittänyt! Kävin aamulla lääkärissä, tunnin verran sain odotella keltaisessa odotushuoneessa (siellä oli nyt uudet tuolit), oli vissiin muillakin vähän flunssaa ja köhää. Eri lääkäri tällä kertaa, mutta samanlainen herrasmies. Määräsi ainakin enemmän lääkkeitä kuin viimeksi, sain seuraavanlaisen satsin:

- antibiootteja poskiontelontulehdukseen, 5 päivän kuuri

- Prednisolone-poretabletteja. Niiden koostumuksen ja tarkoituksen selvittämiseen menikin hetki, mutta se on jonkinlaista kortisoonia ja auttaa astman krooniseen tulehdukseen jotenkin, 5 päivän kuuri sitäkin. (Se litku on pahaa!)

- Nenäsuihketta.

- Jonkinlaista kurkkuhuuhdetta, kurlausnestettä joka haisee ja maistuu ihan hammastahnalle. Desinfioi kai nielua ja suuta, auttoi ainakin aamuiseen kurkkukipuun. Tätä oli määrätty 3 pulloa mutta otin vain yhden, en usko että tulee niin paljoa kurlattua ja inhoan ylimääräisiä lääkkeitä, niitä on jo tämä talo täynnä muutenkin.

- Paracetamolia kipuun ja kuumeeseen, sitäkin oli muutamaksi päiväksi, greipin makuisia isoja mollukoita.

Kun näihin lisätään kaikki muut jokapäiväiset lääkkeet, niin yhteismäärä nousee kymmeneen tablettiin päivässä, aika hurja määrä! Ja lisäksi kaikki suihkeet ja sumut ja muut lääkemuodot.

Onneksi tänään oli keskiviikko ja lyhyt työpäivä, koska kaikki nuo lääkkeet sai mut aika väsyneeksi. Nukahdin sohvalle mutta pidin samalla Eliasta tiukasti silmällä (no, ainakin korvalla) sillä aikaa kun Milka haki Ainon tanssitunnilta. Oltais katottu Nemon etsintää, mutta se ei oikein pyöri kunnolla se levy täällä enkä halua vioittaa sitä. Ja sitten syötiin ja painuin ihan oikeasti päiväunille, ja nukuin viiteen. Heräsin ihan kylmänhikisenä ja kalpeana, huh huh! Mutta ehkä vaikutus tasaantuu huomiseksi, ja voin olla jo ihan normaalisti. Nukuin myös tosi huonosti viimeyön, ensin en saanut unta ja sitten heräsin kahdelta, kun lattia narisi yläkerrassa, sielläkin varmaan oltiin hereillä vielä. Ja sitten kun nukahdin uudestaan, näin unta että heräsin kun joku liikkui yläkerrassa. Aamuyölläkin taisin vielä kerran herätä, ja lopulta kun kello soi. Sumuisessa aamussa oli silti ihan kiva hipsiä tohtorille, pitää varata perjantaiaamuksi kamera valmiiksi, kun kipitän juna-asemalle seitsemäksi!

Huomenna on taas toripäivä, ja voisin käydä ostamassa sieltä vähän eväitä junaan.... Ellen sitten taas käy naapurin omenatarhalla.. :D Ilman lapsia ois mukava käydä, ettei tarttis varoa kenenkään kuhmuja tällä kertaa. Torilla on aina niin vilkasta että semmoiset juuri-ja-juuri toripöydälle ulottuvat kääpiöt uhkaavat jäädä aika helposti ihmisten jalkoihin siinä vilinässä. Mutta silti siellä on aina hauska käydä kuljeskelemassa! Ja tuoksutella kaikkia ihania tuoreita herkkuja, ja katsoa paikallisten ihmisten jutustelua. 

Saankohan tänä yönä unta ollenkaan, kun eilenkin oli niin vaikeaa? Toiset lääkkeet nukuttaa ja toiset virkistää, olen nukkunut monen tunnin päiväunetkin. Yritän ettiä jonkun tylsän kirjan luettavaksi, josko se auttaisi.. 

Otsakipuja

Kyllä se kesä on väistämättä ohi täälläkin. Sataa, tuulee ja ei ole enää niin lämmintä. Tänään oli lapsilla ensimmäistä kertaa sukkahousut jalassa pitkien housujen alla. Eliakselle puettiin myös sukkahousut, tässä perheessä isä ei puutu lasten pukeutumiseen, joten poika lähti kerhoon ihan tyytyväisenä punaisissa kukkasukkahousuissa!! Villasukkia ja -paitojakin olen käyttänyt ihan uhallakin jo jonkun aikaa, vauhdittaakseni syksyn tuloa. Ja nytkin istun viltti niskassa ja olen ihan uupunut, sormiakin särkee! En ymmärrä mistä se voi johtua, näppäimistöllä näpyttelystäkö? Insuliinia pistäessä sen aina huomaan, kun joutuu vähän venyttelemään.. Mutta samanlaista kummallista lihaskipua on kyllä vähän jokapuolella kehoa nyt, huomenna lähden aamusella tohtori Stephanin luo pyytämään antibiootteja onteloihin. Tällä kertaa yritän pärjätä ilman mitään selittäviä kirjeitä ja yritän saada muutakin sanottua kuin "oui" ja pakolliset kohteliaisuudet. En kyllä muista mikä se poskiontelontulehdus on ranskaksi, minun luotettava nettisanakirjani ei sitä sanaa tuntenut.

Ja tuo otsikko tosiaan, tänään on suurin osa ruokakuntamme jäsenistä potenut erilaisia vaivoja. Milkalla on Istanbulin tuliaisina maha kovasti sekaisin, minulla tämä ontelotauti, ja Eliaksella hyvän kokoinen kuhmu otsassa, pari naarmuakin tuomassa katu-uskottavuutta. Tosiaan, raskaat ja huonosti kulkevat kärryt, pieni alamäki, huono jalkakäytävä ja varsinkin sen reuna yhdistettynä kaksivuotiseen kyytiläiseen eivät olekaan ihan paras yhdistelmä. Ilmalento näytti aika hurjalta, mutta kaikki taisivat onneksi säikähtää eniten, eikä mitään kuhmua suurempaa siis käynyt. Ei Eliasta juurikaan tarvitse enää rattaissa työnnellä, kerhoonkin mennään sujuvasti jalan, mutta tänään vein 7 kg painavaa pakettia postiin, ja kärräsin sitä. Ja kappas, kun kärryt on mukana niin kyllä silloin jalat tuppaavat menemään solmuun ja pian kyllästyin siihen Eltsun kompasteluun niin, että nostin hänet kyytiin ja paketin sinne alakoppaan. Postin jälkeen käytiin vielä hakemassa Pariisin junaliput asemalta (siitäkin saisi melkein oman postauksen kirjoitettua, junalippujen osto ja niiden noutaminen..) ja siinä välissä tämä äksidentti sitten sattuikin.

Yritin noutaa ne junaliput ennen sitä Turkin matkaa, koska junalippujen hankkiminen ei täällä olekaan ihan yksinkertaista. Ensinnäkin, hinnat vaihtelevat. Junalipuissa pätee samanlainen tekniikka kuin lennoissa: jos ostat aiemmin, saat halvemmalla. On tarjouksia ja tietysti monenlaisia alennuksia, mm. nuorisoalennus jatkuu kunnes täyttää 27 vuotta. Se ei tosin ole -50% niin kuin Suomessa mutta vähän halvempi silti. Ja no, kun olet saanut liput valittua ranskankielisiltä nettisivuilta, täytyy rekisteröityä käyttäjäksi sinne sivustolle, salasanat ja kaikki. Ja kun sen olet tehnyt, voit valita maksutavaksi vaikkapa luottokortin. No, sellaistahan minulla ei ole, tavallinen Visa Electron vain, joten jouduin lainaamaan Milkan korttia. Sen jälkeen kun liput on maksettu, täytyy vielä valita millä lailla ne haluaa itselleen, pelkkä tietojen tulostaminen kun ei riitä. Ne voi noutaa asemalla olevasta automaatista, jollaista kaikilla asemilla ei suinkaan ole, täältä Castellin pysäkiltä se esimerkiksi puuttuu. Noh, toinen vaihtoehto on noutaa ne aseman lipunmyyntitiskiltä, mutta silloinkin täytyy olla mukana kortti, jolla maksu on suoritettu. Tavattoman hankalaa, sanon minä. Tietty liput voi ostaa myös suoraan itse asemalta, mutta oletteko koskaan nähneet tällaisia aukioloaikoja:

maanantai: 6.25 - 13.55

tiistai-perjantai: 8.55 - 11.30, 12.30 - 17.40

lauantai: 8.55 - 15.25

sunnuntai: 8.55 - 14.25

Luulen, että niillä on jotain tekemistä aikataulujen kanssa, koska täällä pitää paljon muutakin sählätä junalippujen kanssa. Mutta jokatapauksessa, minulla on nyt liput varmassa tallessa vapaa-aikapöytäni laatikossa ja sieltä ne otan mukaani perjantaiaamuna joskus tosi aikaisin. Varmaankin laitan ne jo edellisenä iltana laukkuun, muuten ne unohtuu kuitenkin.

Tänään lähdin illalla vielä vähän käveleskelemään, kun pitkästä aikaa paistoi vähän aurinkokin. Tosin silloin kun lähdin, se oli jo laskemassa, ja pääsin haukkaamaan happea upeissa maisemissa! Löysin uuden reitinkin, pienen hiekkatien joka kulkee omenatarhan vierestä.... No maasta otin yhden omenan! Herkkua oli. Punainen ja kaikkea, ei yhtään lommoinen, ja kyllä sinne niitä vielä paljon jäi. Nyt olen kuitenkin aika naatti ja joka paikkaa kolottaa, otsa alkaa taas tuntua epämiellyttävältä, joten on varmaan aika heittää kaikki napit naamaan ja mennä peiton alle. Miten olisi, e-pilleri (AKNEEN, ei postimiestä varten!!), allergialääke, Duact, astmapiipusta hönkäys ja piikki reiteen? Kyllä kiitos.

La morve verte

Opin tänään uuden sanan, kun katsoin sanakirjasta: La morve - räkä. Eilen illalla oli taas lämpö vähän ylhäällä, ja tänään pääkipu on vaan koventunut iltaa kohti. Nappasin pari duactia, sen pitäisi jotenkin laajentaa noita onteloita että räkä pääsee sieltä paremmin pois, mutta en tiedä auttaako se enää jos tulehdus on jo jylläämässä? Tuntuu niin kuin joku näkymätön kiusankappale puristaisi päätäni koko ajan tiukasti, toinen käsi otsalla ja toinen niskassa. Huomenna pitää varmaan kysyä Milkalta lääkäriä, en haluaisi olla kipeänä Pariisissa! Ja tuo pieni kuumeilukin on vain ärsyttävää.

Milka ja Chrisu tulivat sitten Istanbulista. Aino sai lahjaksi superhienon keijuprinsessan vaaleanpunaisen juhlapuvun, siipineen ja taikasauvoineen! Eliakselle sitten oli sulttaanipojan puku, punaiset pussihousut, liivit ja semmoinen hatuntötsäke. Huomenna napsin kuvia jos pääni ei räjähdä ennen sitä. Barbeja ei Turkista löytynyt, niin kuin vähän arvelinkin. Iskä oli luvannut ostaa Ainolle nimittäin barbeja tuliaisiksi, mutta Turkki ei ole ehkä se ensimmäinen maa, josta minä lähtisin Mattelin nukkeja etsimään. Mutta luulenpa, että Aino oli silti ihan tyytyväinen prinsessahepeniinsä, nyt hän saa olla barbi itse!

Huh, ei tästä kirjoittamisesta tule kyllä yhtään mitään tänään, päätä pakottaa. Eipä minulla enempää asiaakaan taida olla. Paitsi ai niin! Kiitos korteista, tänään kolahti luukusta pussaavat venäläiset sotilaat ja kuonojaan toisiaan vasten hankaavat koirat. :)

Sateinen sunnuntai

Tänään on satanut ihan koko päivän. Välillä hullua rankkasadetta (siihen heräsin), välillä sataa tihuutti niin että kaikki näytti lähinnä vain sumuiselta, ja välillä on paukkunut ukkonen niin että ikkunat helisi. Joten niinpä suunnitelmistani lähteä jonnekin tänä viikonloppuna ei tullut yhtään mitään. Siis vaikka Emmaukseen tai kuljeksimaan jonnekin.

Mutta yritinpä silti käyttää ylimääräisen aikani hyödyksi, ja jotain sainkin tehtyä. Pyykkejä en pessyt, koska sateessa ne tuppaa kuivumaan vähän hitaasti, mutta sain melkein jo pakattua äidille lähtevän tavaralähetyspaketin. Vähän alta pois että voin Pariisista hankkia sitten lisää vielä :D Tänään suunniteltiinkin Hetan kanssa Pariisin päiviämme! Aiomme tutustua ainakin latinalaiskortteliin, ostoskeskuksiin ja käydä ehkä piknikillä jossain puistossa. Minulla tämä on jo kolmas kerta, ja Hetalla on tammikuuhun asti aikaa tutustua paikkoihin, joten aiomme tehdä vähän jotain erilaistakin. Käydään Eiffelin huipulla ja Louvressa jos ehditään, mutta ei minua kyllä haittaisi jos ei käytäisikään.. Voisin käydä vain siellä Louvren puodissa ostamassa jonkun magneetin (mutta en Mona Lisaa). Ehkä tutustumme vähän pariisilaiseen yöelämään, sillä ehdolla että löydämme minulle jotain sopivaa päällepantavaa! :)

Hah, ja kerrankin sattuma oli minun puolellani! Pari päivää sitten mietin niitä leffoja, ja halusin katsoa Espanjalaisen kimppakämpän, yhden lempielokuvistani! Ja kuinka ollakaan, se tuli tänään telkkarista 8) Onneksi minulla on tv-kaista, muuten olisi jäänyt näkemättä. Kerkesin sen kyllä tilata juuri eilen netistä, samaan pakettiin tuli Björkin vanha levy ja Regina Spektorin uusin. Jeejee, uutta musaa!

Nyt on kyllä semmoinen outo särky joka puolella... Niskaa ja silmiä ja päätä ja nielua ja hampaita särkee, toivottavasti ei ole mikään tauti taas iskemässä, kun juuri luulin voittaneeni edellisen viikon ärsyttävän nuhailun. Ehkä pitää vaan mennä nukkumaan. Onhan se huomenna taas yksi työpäivä. Aino ei mene kouluun ja Evelyn sanoi että saan nukkua aamulla vähän pitempään, eipä tuo minua yhtään haittaa! :) Eltsu menee iltapäiväksi kerhoon, ja Aino varmasti väsähtää monen tunnin päiväunille, oli kuulemma viikonloppuna tosi väsynyt. Milkan ja Chrisun pitisi tulla kotiin huomenna joskus viiden aikaan iltapäivällä. Nopeastipa se viikko kuitenkin meni! Varmaan menee sitten seuraavakin, jipii!

Au pairin vapaapäivä

En ole ollut yksin, siis ihan yksin heinäkuun jälkeen. (Jos ei lasketa niitä iltapäiviä jolloin molemmat lapset ovat koulussa ja kerhossa.) Aina täällä on joku, ja hyvin usein niitä erilaisia vieraitakin, enkä voi kuunnella musiikkia normaalilla äänenvoimakkuudella kello yhdeksän jälkeen, koska en tiedä miten hyvin se kuuluu yläkertaan. Oli kiva viettää päivä yksinään, sain vihdoinkin tehdä ihan itse ruokaa, ja se oli hyvää. Riisiä oli valmiina jääkaapissa, ja tein sille tomaattisen juustokermakastikkeen tai kermaisen tomaattijuustokastikkeen, miten vaan. Illemmalla rupesi kumminkin vähän olo taas yksinäistymään, koska perjantai- ja lauantai-illat ovat usein hyvin hiljaisia netin viestimissä. Eihän kukaan ole kotona silloin, kaikki ovat kavereineen roikkumassa jossain, eikä kukaan halua silloin koneella olla. Löysin eilisen viinipullon jämät keittiön pöydältä ja join ne pois pilaantumasta. Joten nyt vain sitten olen yksin ja murhistelen.

Mutta viikon päästä.. Viikon päästä tulee muuten puoli vuotta täällä täyteen, ohhoh! Silloin olenkin Pariisissa ja näen vihdoin jonkun tutun ihmisen, jolle mun ei tarvitse selittää kuka olen ja mistä tulen ja kuinka vanha olen, ja mistäs tuo hauska murteeni on, ja vastata semmoiseen vaikeaan kysymykseen kuin "mistä olet kotoisin?" Enhän minä tiedä. On rasittavaa koko ajan joutua varomaan sanomisiaan ja itseään, semmoistahan se aina vähän on uusien ihmisten kanssa.

Istanbul-perjantai

Oho, viikkohan on jo melkein ohi! Elias on kerhossa, ja Aino nukkuu päiväunia, Evelynin pitäisi kai kohta tulla ultraäänestä, ja siihenpä se työviikko taitaa sitten tällä kertaa päättyä. Aino kävi taas aamulla lääkärissä kun tuo nuha ei jaksanut hellittää, ja nyt on haettu taas pussillinen samoja lääkkeitä, joita kaapissa on jo muutama vajaa pullollinen. Täällä on tapana ostaa aina uudella reseptillä uusi pullo, vaikka vanhaakin olisi jäljellä. No mutta, lääkärin ohjeistus oli aika tyly: Aino on ensiviikonkin kotihoidossa, koko viikon! Taitavat vähän pelätä sitä sikainfluenssaa. Kun vietiin Elias kerhoon, niin tuttu hoitotäti siellä ihmetteli että taasko Aino on kotona, ja vakavoitui heti kun kerroin että tyttö on vähän kipeä ja kuumeinen. Ja ohjeistusta tuli: jos kuume tarttuu Eliakseen niin kerhoon ei ole asiaa. Ranskassa possuflunssa tunnetaan nimellä Grippe A.

Minullakin on ollut vähän hömelö olo koko viikon, aina sen pyöräretken jälkeen. Kuumetta ei ole ollut, ehkä ihan vähän sunnuntai-iltana. Nuha minulla nyt on edelleenkin aina, mutta lima nenässä ja keuhkoissa on muuttunut sitkeämmäksi, eikä se tunnu irtoavan millään. Onneksi kuitenkin löysin nenäsuihketta pussukoistani, ja se pitää röörit yöllä auki. Päätäkin on särkenyt, en tiedä johtuuko se niskoistani vai tästä nuhaisuudesta, mutta yleensä kun aamulla herään niin päätä särkee jo valmiiksi. Eikä sillä voi olla edes mitään tekemistä krapulaoireiden kanssa, koska en ole juonut viinintippaakaan muutamaan viikkoon.

Saan olla viikonlopun ihan yksinäni, koska David ja Evelyn vievät lapset mukanaan Davidin isovanhemmille. Siellä on kuulemma serkun serkkujakin paikalla, vähän leikkitovereita. Kysyin pienenä äidiltäni, että onko serkun serkku mitään sukua, ja hän vastasi että eipä ole. Esimerkkikin löytyi omasta suvusta: "Katsos, serkullasi P on serkku L, eikä hän ole sinulle mitään sukua." Noh, tämä esimerkki ei aivan toiminut koska serkut P ja L ovat keskenään sekä serkkuja, että pikkuserkkuja, ja myös minun serkkujani! :D Kuinka tämä voi olla mahdollista, miettikääpä sitä. Sukuni ja sen monet mutkat hämmästyttävät muita usein; tänään tulleessa kirjeessä luki "P.S. En pysynyt kärryillä siinä mummojutussa." Olin kertonut, kuinka minun mummostani tulee iso-isomummo ja siis isoisän isoäiti, kun sukuumme syntyy uusi, viides polvi! Yhtä kaikki, hienoa se minusta on, iso suku. :) (Varsinkin kun se on näin laadukas!)

Hmm, taisin eksyä aiheesta. Piti siis pohtia sitä, että mitä tekisin viikonloppuna, kun saan olla rauhassa ja yksin täällä! Huvittaisi tehdä jotain ihan uutta, mitä en ole ennen tehnyt. Olen saanut seuraavanlaisia ehdotuksia: Lähde paikalliseen kaljalle, kutsu postimies kylään. Tänään tuli kyllä kirje ihan luukusta sisään, eikä enää suoraan käteen, voi nyyh. Mutta ehkä kuitenkin virkistän itseäni muilla keinoin, käyn valokuvausretkillä ja katselen leffoja! Voisin katsoa vaikka sen Amélien taas kun tässä kerta Pariisiin ollaan menossa. Ja Les poupées russes, olisipa vielä siihen se ykkösosa, en ole nähnyt sitä liian pitkään aikaan!! Ja kaikkia muitakin hyviä ranskalaisia leffoja... Voisinkin pitää oikean ranskalaisen elokuva-illan, mutta en vain tiedä missä täällä on vuokraamo. Ehkä kotona sitten vaikka. Viiniä ja juustopiirakkaa, elokuvia, mhhhh...

Jaaha, mutta nyt taidan lähteä keittämään itselleni vähän teetä, ja uivahdan ehkä sänkyyn hetkiseksi, ne onkin hyvin ansaitut päiväunet!

Istanbul-keskiviikko

Evelyn toi heränneen Eliaksen aamulla seurakseni lähtiessään puoli kahdeksalta töihin, mutta pian laitoin Eltsun leikkimään viereiseen huoneeseen, kun ei se halunnut viereeni enää rauhoittua. Hiljaa ja nätisti se osasi siellä olla, ja minäkin sain torkkua vielä yhdeksään asti, mutta sitten alkoi ylhäältä kuulua kolinaa ja lähdimme katsomaan onko Aino-sisko herännyt jo. Sängystä löytyi itkevä ja kuumeinen tyttö, joten oli aika selvää, ettei tanssimaan tänään lähdetä. Syötiin aamupalaksi teetä ja ruispuuroa, ja vähän vaaleanpunaista lääkettä ja takaisin petiin. Aino oli kuitenkin reipas, ja pääsin piipahtamaan Eliaksen kanssa tanssisalille, viemään kaikki liput ja laput ja kertomaan että Aino ei tänään pääse. 

Vini tuli iltapäiväksi pitämään seuraa lapsille, ja kaikki olivat iloisia jälleennäkemisestä. Viniä ei olekaan täällä näkynyt vähään aikaan. Näin hänen tytärtään Emmauksessa viikonloppuna ja silloin Diana sanoi Vinin olenvan kipeä, mutta kylläpä tuo tänään jaksoi desinfioida keittiön, niin että siellä haisee taas uimahallille. Minä uivahdin petiin samalla kun lapset olivat päiväunilla, ja heräsinkin vasta kun Evelyn tuli ja Vini lähti.

Oih, mutta pitääpä kertoa vielä päivän kohokohta! Meillä on uusi postimies, nuori ja komea! :D Eilen olimme juuri tulossa kotiin Ainon kanssa (veimme Eltsun kerhoon), ja näin postimiehen naapurin ovella, joten jäin sitten ovelle odottelemaan Ainon kanssa. Se kannattikin, sillä sain 2 kirjettä ja kortin, ja hymyn kaupan päälle. Ja tänään, kuulin postin läsähtävän luukusta alas, ja kun menin hakemaan ne, kello soi. Sama polkeva postinkantaja (siis PYÖRÄÄ polkeva!) oli oven takana kädessään minulle osoitettu kortti. Ihmetellen sitä katseli ja kysyi tuleeko se minulle, mutta tietysti se oli vain tekosyy, koska eilenhän sillä samalla osoitteella tuli kolme kirjettä. Harmi vain, että näytin vähän rämehirviöltä kun en aamulla jaksanut käydä suihkussa, niin se kostautuu. Onneksi tämä uusi postimies tuo postin vasta iltapäivällä, jolloin olen ehtinyt jo kunnolla herätä. Sitäpaitsi Evelyn sanoo aina "les petits yeux" kun näkee minut aamulla, kun silmäni ovat vielä ihan turpeina ja suurinpiirtein kiinni vielä.

Facebookissa yllytinkin kaverini lähettämään minulle paljon postia, jossa lukee isolla kuoressa että tämä on sille kivalle ja nätille punatukkaiselle au pairille, joka on sinkku! Alankin odottamaan postia ihan uudenlaisella innolla, varsinkin jos joka kerta saan mennä kirjeeni ovelta asti hakemaan. Voisin vaikka tukkia tuon postiluukun, hmm....

No juu, huomenna Aino menee kuitenkin kouluun jos näyttää tarpeeksi terveeltä. Jos ei, niin soitan aamulla opettajalle ja sitten ollaan kotona. Oikeastaan tämä Istanbulin viikko ei ole yhtään sen pahempi kuin tavallisesti, vaikka etukäteen pelkäsin. Oikeastaan vähän tavallista helpompi ja kivempi! (Eikä postimies liity siihen kivuuteen juurikaan.) Evelyn ja David ovat mukavia, ja lapsetkin tykkäävät, mutta tädillä on kuitenkin sen verran auktoriteettia, ettei pystyyn nosteta samanlaisia raivareita ja kiukutteluja kuin omille vanhemmille uskalletaan. Ja se taas säästää kaikkien hermoja, varsinkin ruokaillessa ja nukkumaanmennessä.

Chrisu ei vieläkään oikein usko, että Elias osaisi syödä ruokansa loppuun, ja yleensä sitten antaa periksi kun monsieur E vähääkään kiukuttelee. Mutta kyllä poika syö, kun sen annetaan rauhassa syödä! Tänäänkin Vini tuli juuri kun aloin keittämään makaroonia, ja kaivoi 4 valtavaa XXL-tikkaria laukustaan. Huuto alkoi tietysti kun sanoin, että vasta ruoan jälkeen, mutta noinpa vain söi Eliaskin lautasensa lopulta tyhjäksi. Silloin tuntuu olo aina voittajalta. :) Oikeastaan olen huomannut, että ei nuo lapset täällä se vaikein asia ole, vaan vanhemmat. Jos päivisin mennään minun säännöilläni, niin on vaikea unohtaa illallisella se käskeminen ja kieltäminen, ja sitten katson miten vanhemmat eivät saa lapsiaan syömään. Mutta noh, minähän olen vain töissä täällä, ja tiedän että Milka haluaa kasvattaa lapset omalla tavallaan, eikä pidä siitä jos joku neuvoo tai kertoo oman mielipiteensä asioista. Tai sama se pitääkö vai ei, mutta ei sillä ole mitään vaikutusta mihinkään, Milka jatkaa omalla parhaaksi näkemällään tavalla. Mutta tällä viikolla vietetäänkin VVV:tä (Bertin päiväkirjoista lukijoille tuttu käsite) eli Vanhemmista Vapaata Viikkoa. Ja sekin on jo voiton puolella, huomenna on jo torstai!

Istanbul-viikko alkoi

Eipä selvitty ilman raivaria, kun Milka ja Chrisu aamulla lähtivät kohti lentokenttää ja Turkkia. Aino on vähän flunssainen ja viettää tänään kotipäivää, mutta Elias lähtee iltapäiväksi kerhoon. Videoita on pyöritetty. Nyt on menossa Viirun ja Pesosen seikkailuja, enpä ole koskaan ennen nähnyt niitä muualla kuin kirjoissa.

Sunnuntaina pyöräilin taas Moissacin torille, ostin äidille sienikorin. Olin vähän pettynyt, kun siellä ei ollut sellaisia tummia koreja, jollaisia täällä kotona on yksi. Mutta kotona huomasinkin, että ei sekään ollut alunperin yhtään sen tummempi, likainen vain! :D Olipa hyvä, että juuri tänä viikonloppuna lähdin naapurikaupunkiin, koska yhtäkkiä huomasin olevani keskellä antiikkimyyntiä! Joka puolella monenlaista tavaraa avaimenperistä suuriin kaappeihin! Kaappien hinnat olivat vähän eri luokkaa kuin Emmauksessa, ja peltipurkitkin maksoivat kymmeniä euroja, eikä enää senttejä. Joten mitään antiikkista en ostanut, mutta näinpä paljon kaikenlaista!

Sivistynyt villisika

Pyöräreissun jälkeen kävi samoin kuin viimeksi, vilustuin. Olo on kuumeinen, mutta kuumetta ei juurikaan ole, eli kaikkein ärsyttävintä. Kurkku oli kyllä kipeä jo edellisenä iltana, ja taitaa olla täälläkin flunssakausi meneillään. No, onneksi ei tänä aamuna tarvinnut lähteä aamulla lasten kanssa mihinkään vaan säästän hermojani ja oloani. Ainolta löydettiin myös pari täitä päästä viikonloppuna, mutta perusteellinen öljyhoito, pesu ja kampaus taisivat tepsiä, eikä kukaan ole ainakaan rapsutellut päänahkaa. Taisin minäkin säästyä, huh!

Evelyn-täti tuli jo eilen illalla tänne, ja Davidkin liittyy seuraan tänään, joten sijaisäiti- ja isi ovat viikon verran ohjaksissa. Saavatpa harjoitella perhe-elämää, ennen kuin esikoinen syntyy marraskuussa. Evelynin puheenaiheet liittyvät nykyään hyvin usein tulevan lapsen nimeen. Sukupuolikaan ei ole vielä tiedossa, mutta silti erimielisyyttä nimestä on paljon. Ne, joista Evelyn tykkää, eivät käy Davidille ja toisinpäin. David pitää nimestä Éthan, mutta vaimon mielestä siitä tulee mieleen etanoli. :D Saapa nähdä saako lapsiraukka ollenkaan nimeä! Jos Aino saisi päättää, vauva olisi tyttö ja sen nimi olisi Blanche-Neige (Lumikki). Eliaksen ehdotus olisi varmaan Marcel. Se on joku sisäpiirin vitsi, kaikki ovat välillä Marceleita. C'est qui Marcel?

Mutta nyt lounaalle, katsotaas mitä kaikkea pakastimesta löytyy.

Löytöjä Ëmmäüksëstä!

Tänään oli varsin mukava lauantai. Heräsin kyllä epämiellyttävällä tavalla lasten mekkalointiin, niin kuin joka viikonloppu, mutta minunpa ei tarvinnut kestää sitä koko päivää, niin kuin Milkan piti. Lapset olivat tänään edelleen väsyneitä. Ainolle tuo koulun alku ja siirtyminen isompien luokalle on ollut todella voimia vievää, kun enää ei nukuta päiväunia koulussa. Saisi kyllä jos haluaisi, mutta jos kukaan muu ei lepää niin ei varmasti Ainokaan. Ja kitinäkin pitää säästää kotiin.

Aamulla söin kaksi kulhollista kaurapuuroa kaikilla mausteilla, (suola, sokeri, voi ja maito, tätä herkkua minulle syötettiin aikoinaan omassa hoitopaikassani ja se on edelleen paras ja ainoa oikea tapa syödä puuroa) ripustin pyykit narulle kuivumaan, luin Supernaiivin loppuun ja nukuin päälle pienet aamupäiväunet. Sen jälkeen olin valmis lähtemään Emmaukseen! Enpä ole tosiaan käynyt aarreaitassa varmasti heinäkuun jälkeen, mutta olipa hauskaa taas käydä siellä. Tein paljon hyviä löydöksiä, joista paras on ehkä uusi syystakki! Ystävälleni eilen jo kerroin, miten elämässäni on "taas yksi iso ongelma", nimittäin takin hankinta. Hän ehti tietysti jo säikähtää, mutta voi sekin olla aika vakava paikka. Minulla kun oli aika paljon kriteereitä takille: ei pitkää, ei trenssimallista, ei kahta nappiriviä, ei ruudullista koska talvitakkini on... Eikä sellaista metsätakin näköistä vihreää, niitäkin näkyy nyt paljon. Nettisivuja selaillessani päädyin jo miettimään nahkatakkeja, sellaista lyhyttä, mutta en välttämättä haluaisi mustaa, koska se voisi olla jotenkin leimaava kuitenkin. Torillakin niitä näkyi halvalla, mutta ne niiden laatu myös huusi 15 euron hintaa, joten ei kiitos. Halusin siis neutraalin, en liian naisellista, minuntyyliseni takin. Ja ah, silloin kun sitä ei etsi, se löytyy. Emmaus tarjosi minulle lämpöä kylmeneviin (??) syyspäiviin kolmella eurolla!

Ensimmäisessä kuvassa näkyy myös toinen huippu löytö, nimittäin sienikuvioitu huivi! :D Siinä on ainakin kärpässieniä ja jotain ruskeita sieniä ja sitten joku violettihattuinen itiöemä. Ja päässäni on se Marseillesta ostettu päähine. En ehtinyt asetella sitä kovin hyvin päähäni, kun itselaukaisimen valo jo vilkkui. Muita tämän päivän hyviä löytöjä olivat snapsilasit, vaikka olin jo melkein luvannut itselleni, etten osta enää lasitavaraa... Mutta ainakin jätin kaikki kannut ja kulhot ja isommat asiat sinne hyllylle, oi joi. Ranskalaisilla tuntuu olevan nimettyjä rasioita, purkkeja tai astioita kaikelle tavaralle, tavallisista sokereista ja jauhoista aina "sekalaiseen roinaan." Tänään näin purkin jossa luki poubelles de table, eli pöytäroskat. Hituvati, risteilijä, millä nimellä teidän pöydässä tunnetaan kippo, johon perunankuoret ja kalanruodot ja oliivinsiemenet laitetaan? Hmm.. Oikeastaan se olisi mainio tuliainen erääseen siniseen ruokapöytään, mutta sinne se nyt jäi.

Eksyn aiheesta! Ruokapöydistä silti kun puhe tuli, niin sanonpa vielä että siellä oli myös unelmieni ruokapöytä. Kaunis ja vankka puinen pöytä, ei ihan pieni muttei liian suurikaan. Vain 60 euroa, mutta... Snapsilasit silti sain itselleni! Noita kuplalaseja on 2, ja vähän pienempiä laseja 4 kappaletta. Kyllä nyt kelpaa kilistellä! Bibelot-osastolta (sanakirjan määritelmä: pieni koristeellinen esine, hely) mukaani tarttui aito italialainen pastapurkki, suorastaan kaappasin sen itselleni sen enempiä miettimättä. Se on aika iso, (30 x 10 x 10cm) joten sinne mahtuu varmaan kuukauden makaroonit. Eilen tajusin, että minulla on ikävä niinkin arkista ruokaa kuin tonnikala. Joskus alkuaikoina täällä pari kertaa tein lapsille tonnikalakastiketta, mutta Aino nyt ei tykkää mistään lihasta kovin paljon, ja Elias oli silloin siinä pahimmassa uhmavaiheessaan, joten en ole sitä sen jälkeen edes muistanut tarjota enää. Mutta tonnikala! Pastakastikkeena, lämpimien voileipien päällä tai salaatissa, aijai, nam nam! Opiskelijalle se maistui! Kokeiltiinpa kerran kämppiksen kanssa tonnikalapihvejäkin, mutta niiden koostumuksessa oli vähän parantamisen varaa vielä.

Yhdellä pastapurkin sivulla on kuva aidosta italialaisesta muorista pastakattilan äärellä, hhe. Näiden kaikkien herkkujen lisäksi vielä parit tuliaiset tarttui mukaan, ja ostoksistani maksoin peräti 6,20 € tällä kertaa. Kotiin päästyäni ihastelin uusia juttujani ja mallailin takkia eri huivien ja housujen kanssa, hyvältä näyttää ja tuntuu! Kangas on villasekoitetta, mutta siinä ei ole vuorta kuin vähän yläselässä, eli varmaan juuri sopiva välikausitakiksi. Ei liian kuumakaan varmaan. Sitten syötiin vähän ilmaista ruokaa (me saadaan nykyään valtavat määrät ruokaa ilmaiseksi, kun joku marketti antaa Emmaukseen kolhiintuneita vihanneksia ja tuotteita, joiden päiväys lähenee umpenemista), ja katsoin ranskalaisen elokuvan neloselta. Jeux d'enfants, suomeksi Rakasta, jos uskallat. Se olikin todella hauska, ja mainostin sitä jo kavereille vähän etukäteen kun arvelin sen olevan hyvä, mutta eipä kukaan tainnut kuunnella minua. Paljon menettivät! Neloselta (ja telkkarista muutenkaan) harvoin tulee oikeasti hyviä ja valtavirrasta poikkeavia elokuvia, aina vaan jotain amerikkalaisia romcomeja ja actionia ja ties mitä kaikkea. No, olihan tämäkin romanttinen komedia, mutta sen huumori olikin vähän mustaa, eli juuri minun makuuni.

Selvisi myös, että Evelyn ja David asuvat täällä ensi viikon, eli viikkoni ei olekaan niin mahdoton kuin aluksi pelkäsin. Ja viikonlopuksi Aino ja Elias lähtevät mukaan Davidin vanhempien luokse, joten saan olla aivan rauhassa taas! Mutta nyt taidan lähteä lukemaan taas Muumilaakson marraskuuta. Se oli tauolla vähän aikaa, kun luin Supernaiivia, mutta nyt on taas hyvä jatkaa.

Viikonloppu!!

Hei jee, taas mennä hulahti yksi viikko! Viikonlopun menovinkkejä voisivat olla tällä kertaa Emmaus (pitkästä aikaa, en ole käynyt siellä heinäkuun jälkeen!) ja Moissacin tori, josta äiti toivoi tuliaisiksi näppärää sieni- ym. koria. Meillä on jo aika paljon koreja kotona, mutta täällä tehdään sellaisia pehmeitä koreja, joihin ei jää villalangat kiinni ja mene huonoksi sitten. Juu juu, äitille minä sellaista ostan, en itselleni! Ja sitten pikkuvispilän tarvetta olisi kuulemma Suomessa myös, mutta eipä ollut meidän omalla torilla torstaina, isoja (ja vääntyneitä huonokuntoisia) vain! Ehkä Moissacin ihmetorilla on niitäkin.

Eilen unohdin urputuslistasta hyttyset, ja sen ettei lattialla ole mattoja. Tällä hetkellä minua vaanii iso verenimijäparvi! Ne odottavat, että nukahdan (nälkäisimmät jo näykkivät!) ja hyökkäävät sitten kimppuuni. Jos jokin sopukka jää peittämättä tai kurkistaa peiton alta, niin siinä on aamulla punainen ja kutiava paukama, johon eivät mitkään voiteet ja lotioinit auta! Meillä oli ulko-ovi auki illalla kun syötiin keittiössä isolla lössillä (E, D ja J-P olivat käymässä, Evelynin massu on kovasti taas kasvanut) ja nyt minulla on valo päällä ja ovi auki muualle kämppään, joten ne viheliäiset kiusankappaleet (onpa korrektia kieltä) ovat varmasti tulleet valon perässä.

Aijoo, ja työpisteeni! Siis oikeastaan vapaa-aikapisteeni, työpöytä ja -tuoli, ne ärsyttävät myös. Pöytä on liian korkea ja tuolista tuntuu jouset läpi kun istuu, ja olkapääni on ihan jumissa kun joudun kirjoittamaan huonossa asennossa. Samoin olen huomannut niskassani ihmeellisen pahkuran, jolle pitäisi tehdä jotakin ennen kuin minut palkataan Notre Dameen kellonsoittajaksi. Ryhtini ei varmasti ole mikään maailman suorin ja parhain, mutta en nyt ihan vielä haluaisi sitä kokonaan menettää. :/ Tarvitsisin hierontaa.

Tänään näin kyllä jotain sellaista, mitä en varmasti Suomessa tule näkemään. Todistin omin silmin miten 4-vuotias, hyvin väsynyt ja erittäin kiukkuinen tyttö söi 3 osteria!!! Niin että lotina vain kuului! Yhhhh.. Minulla on edelleen epäilykseni eläviä nilviäisiä (onko simpukka nilviäinen?) kohtaan, ja säästän ne mielelläni muille, jotka niistä oikeasti pitävät. Tykkään enemmän kuolleen karitsan aivoista. Yhtenä päivänä söin myös vähän pupun päätä, ennen kuin huomasin lihapalassani rivin poskihampaita ja vaihdoin johonkin toiseen möhkäleeseen. En ollut silloin hyvällä päällä.

Oikeastaan voisin vielä kertoa miten paljon samaistun BB-talon asukkaisiin! Olen katsonut kaikki jaksot, kiitos netti-tv:ni, enkä käsitä miten ne voivat urputtaa sellaisista asioista. Sehän menee tänä vuonna niin, että ensimmäisen viikon jälkeen porukka jaettiin kahtia; toiset asuvat slummissa ja toiset paratiisissa. Slummin puolella suihkuna on kylmää vettä letkussa ja vessana jonkinlainen hökkelihuussi, ruokana on näkkileipää ja tonnikalaa, ja nukkuminen tapahtuu lattialla makuualustoilla, ilman tyynyjä. Tehtävien kautta he sitten saavat palkinnoksi lisää mukavuuksia. Paratiisin puolella taas on yllin kyllin ruokaa ja kaikki on muutenkin mukavasti, vaan onpa sielläkin hermo rakoillut, kun melkein kaikilta on tupakka loppu. Vielä kukaan ei ole vaihtanut puolia, mutta huomenna kai sekin nähdään. Mutta niin! Samaistun: Asun oudossa talossa ihmisten kanssa, jotka välillä vaihtuvat, uusia tulee ja vanhoja lähtee. En voi itse vaikuttaa mihinkään,  esim. siihen, mitä ruokaa taloon tuodaan. Kaikki omat ihmiset ja kaverit ovat "ulkopuolella", vielä toki saan kontaktia heihin netin ja kännykän kautta, mutta kaipaan oikeaa puhumista ja näkemistä. Välillä tuntuu, että omat ajatuksetkin on pannassa täällä talon sisäpuolella, kun ainoa juttukumppani on Milka, eikä sekään aina tunnu ymmärtävän tai antavan minulle suunvuoroa. Ja minut tuntevien on varmaan vaikea kuvitella, etten saisi sanaa suustani, mutta täällä sekin on erilaista! Kyse ei ole siitä, että Milka itse puhuisi paljon, mutta hän vain jotenkin torjuu kaikki mielipiteeni ja teilaa ne alas. Ei mitenkään pahantahtoisesti, varmasti hän tekee sen ihan huomaamattaan, mutta eipä silti tee mieli enää edes yrittää aloittaa keskustelua kun ensimmäiseltä lauseelta vedetään jo pohja pois alta.

Mutta no, kahden viikon päästä näen taas yhden "oman ihmisen" ja pääsen juttelemaan ja puhumaan Suomea! Lasken tunteja Pariisiin! No, päiviä ja öitä ja töitä ainakin. Tsuku-tsuku lähtee perjantai-aamuna kello seitsemän, siis 25.päivä, ja tulen takaisin vasta maanantaina puoli kahdeksan maissa illalla, aah! Yritin tänään miettiä mitä kaikkea pakkaan mukaan sinne, ja huomasin näyttäväni kaikissa vaatteissa ihan pökkelöltä, joten eipä sillä kai sitten ole mitään väliä. Uuden huivini ainakin, käyttäisin sitä koko ajan jossei vaan olisi niin kuuma! Mainitsinko sen eilen listassani?? Liian kuuma. Päivällä yhä lämpö nousee hellelukemiin, jos ei nyt ihan kolmeenkymmeneen asteeseen joka päivä niin lähelle kuitekin. Olen tottunut lyhyisiin kesiin, 2 kuukautta ehdoton maksimi, eikä silloinkaan joukossa ole kuin kourallinen oikeasti kuumia päiviä. Niistä vielä jaksaa jotenkuten nauttiakin, mutta tämä tämmöinen on jo melkein rääkkäystä. Kuka hullu oikeasti haluaa aina kulkea kesävaatteissa ja kärvistellä ihoaan?

Urputi-urputi-vali-vali-vali, laitan tulpat korviin, luukut kiinni ja nukun pitkään huomenaamulla!

Ärsytyksen aiheita

Enpä ole vielä ihan virallista valivali-tekstiä kirjoittanut, mutta tässä nyt tulee.

- Huono näkyvyys. Olen huomannut viime viikkoina, että minua ahdistaa se, kun en näe ympärilleni. Täällä näkee kerrallaan vain kadun verran eteenpäin, ja seuraavassa mutkassa maisema taas vaihtuu. Tuntuu niin kuin labyrintissa seikkailisi, eikä saa sellaista kokonaiskuvaa siitä missä oikein ollaan. Avariin maisemiin tottuneelle se on näköjään vaikeaa. Olen asunut aina maalla, paitsi viimeisen puoli vuotta ennen Ranskaa, mutta Savonlinnakin on niin aukea paikka, ja siellä on paljon vettä!

- Liikenne. Olen jonkin verran ajellut täälläkin autolla, mutta myös jalankulkijana minua ärsyttävät monet asiat liikennekäyttäytymisessä. Ensinnäkään, ajovaloja ei Ranskassa päiväsaikaan käytetä. Ne laitetaan päälle, kun alkaa hämärtää, tai joskus sateella. Suomessahan ajovalot on lakisääteinen juttu, ja täysin syystä! On todella vaikea erottaa monien autojen joukosta esimerkiksi parkkipaikalla liikkuvia autoja, kun ajovalot eivät niitä paljasta. Vilkku on myös jonkinlainen tarpeeton lisälaite autossa, sitä käytetään hyvin harvoin. Ja kolmas liikenneurputukseni on ehkä sellainen, jota monet voivat ihmetellä, koska Suomessa se on ihan päinvastoin. Täällä autoilijat nimittäin päästävät jalankulkijat tien yli lähes joka kerta, mutta minä voisin ihan mielelläni odottaa sopivaa tyhjää rakoa. Se pysähteleminenhän vaan kuluttaa enemmän polttoainetta!

- Pakkausmateriaalit. Ennenkin olen tainnut kertoa ranskalaisesta kierrätyssysteemistä, joka on vielä ihan "lapsen kengissä." Kaikki kierrätettävä jäte, pullot, tölkit, pahvit ja lehdet laitetaan samaan pussiin ja roskamies vie ne keskiviikkoisin jonnekin eteenpäin. Mutta sellainen järkevä pakkausmateriaalien käyttö on vielä hukuksissa kokonaan! Suurin osa maitotuotteista pakataan muoviin, ja moneen kertaan. Jogurtit myydään pienissä pakkauksissa, aina. Sellaisia litran törppöjä ei ole täällä keksitty. Vain rahkaa ja ehkä maustamatonta jogurttia saa isommissa muoviämpäreissä, mutta kaikki maustetut jogurtit myydän sellaisissa irtinaksautettavissa pikkupurkeissa, eivätkä ne mene yleensä edes sisäkkäin, jolloin ne veisivät vähemmän tilaa roskiksessa. Pahvipakkauksia ei siis juurikaan ole, semmoisia niin kuin Suomen maito- ja mehupurkit, mutta kaikkien muovijogurttien ympärillä pitää olla pahvinen kääre pitämässä purkkeja yhdessä. Piihhh..... Maidot niputetaan muovilla sikspäkeiksi, kinkkuleikkeitä myydään muutaman kappaleen pakkauksissa. Suurin kappalemäärä sellaisia isoja kinkkuviipaleita yhdessä paketissa taitaa olla 8. Äidin ollessa täällä ostimme varmaan joka päivä lisää kinkkua, ja mistään ei saa edes mitään perhepakkausta. Paljon epäjärkeviä ja hirveästi roskaavia pakkauksia täällä siis on.

- Huonot unet. Nukun huonosti! Alkuun oli liian kylmä ja kostea, nyt liian kuuma. Tyyny on huono ja peitto liian iso ja paksu (ne olen kyllä saanut vaihdettua, mutta silti). Ja koska täällä on paljon asukkaita ja usein vieraita, ja huoneeni sattuu olemaan ulko-oven vieressä, herään usein aikaisin aamulla kun joku lähtee töihin ennen kukonlaulua. Sen jälkeen en koskaan saa enää kunnolla unenpäästä kiinni kun alan vahtaamaan koska kello soi. Tänäkin aamuna heräsin ensimmäisen kerran jo puoli seitsemältä kun joku meni suihkuun.. Aivan, alakerran suihku on myös seinän takana, ja putkiston lotina kuuluu todella hyvin seinän läpi. Kolmannen seinän takana onkin sitten vilkas autotie, noin kolmen metrin päässä tyynystäni kulkee rekkoja ja henkilöautoja, iltaisin bassojytinä-peugeotteja ja moposuhareita. En voi pitää ikkunaa auki, koska kadulla kulkijat näkisivät suoraan huoneeseeni, ja ne kaikki äänet kuuluisivat vielä kovemmin. Eilen sain nukuttua ne parin tunnin yöunet, ja se oli kyllä yhtä namia!

Nääh. En jaksa edes valittaa tämän enempää. Yksi hyvä asia tänään kuitenkin sattui: aamulla vein Ainon kouluun ja tarjosin vielä niitä ruokala-tickettejä, ja varmaan muutkin vanhemmat ovat sekoilleet lappujensa kanssa, koska Müriel-täti oli varautunut ottamaan niitä vielä vastaan. Se siis tarkoittaa SUURTA helpotusta ensi viikkooni: Aino on 3 kokonaista päivää koulussa, aamusta iltaan, ja minun tarvitsee päivällä vain ruokkia Elias ja saada se ajoissa kerhoon. Keskiviikkona lapset ovat kotona, ja torstaina Aino syö kotona kun Eliaksella ei ole kerhoa, mutta muuten vaikuttaa ihan siedettävältä, jopa helpo(hko)lta. Kunhan Aino vain lopettaisi kiukuttelun. Se ei nuku enää päiväunia koulussa, koska ei ole pakko, mutta se tarkoittaa sitten väsynyttä lasta iltaisin. Ja jostain syystä Aino eilen illalla leikki myöhään illalla vaikka käsky käydä petiin oli kajahtanut jo puoli yhdeksän jälkeen, ja aamulla minua odottikin aikamoinen kiukkupussi.

Mutta joo, Eiffelin kuvat silmissä! Täältä tullaan Pariisi, enää 15 päivää ja juna jyskyttää.

Lyhyt keskiviikko

Jos perjantai oli joskus pitkä, niin keskiviikot ovat nykyään kovin lyhyitä. Mulla on uudet työajat, ja ne näyttää tältä: (samalla opitte vähän viikonpäiviä ranskaksi)

Lundi: 8 - 13, 16.30 - 18

Mardi: 8 - 13, 16.30 - 19

Mercredi: 8 - 12.30

Jeudi: 8 - 19

Vendredi: 8 - 13, 16.30 - 17.30

Tauot tuossa iltapäivisin johtuvat siitä, että Aino on koulussa ja Elias kerhossa, joten talo olisi muutenkin aika lailla tyhjä. Tietysti voisin tehdä kodinhoitohommia rauhassa silloin: madaltaa pyykki- ja tiskivuoria, mutta yleensä siinä ei mene kauaa, joten hyvä kai näin. Keskiviikko loppuu puoleenpäivään, koska molemmat vanhemmat ovat silloin kotona, mutta sitä en tiedä miksi torstai on noin pitkä. Ehkä sillä on jotain tekemistä ensiviikon aikataulun kanssa.. Ja se jo vähän hirvittääkin, koska en vielä oikein tiedä kuka täällä milloinkin on, ja joudunko esim. laittamaan lapset yksin yöunille vai onko talossa joku muukin silloin.. Evelyn ja David ovat kuitenkin luvanneet auttaa, ja he tulevat tänne lauantaina niin silloin me sovitaan onneksi kaikki. Mulla on muutenkin vähän tapana olla epätietoinen talossa tapahtuvista asioista, ja otaan ne vastaan sitten kun ne tulee. Se tuntuu vähän hölmöltä, koska kuitenkin olen niin paljon mukana perheen arjessa. Vaan nytpä tiedän ainakin miltä veljestäni tuntuu, hän kun väittää ettei hänelle koskaan kerrota mitään!

Ensi viikon olen nimennyt Istanbul-viikoksi, kun C ja M ovat tiistaista seuraavaan maanantaihin siis Turkissa. Siitä jos selviän, ja lapsetkin selviävät, (hengissä) niin voin kyllä täysin hyvillä mielin ottaa kaksi vapaapäivää seuraavan viikonlopun ympärille ja lähteä Pariisiin! Noh, junaliput on kuitenkin jo varattu että lähtisin vaikken ihan selviäisikään. Vaikka pää kainalossa sitten. Pyysin äitiä lähettämään minulle Pariisin kartan, jonka ostin viimeksi siellä käydessäni. Miten ei tullut kotoa lähtiessä mieleen ottaa sitä mukaan? Se on kuitenkin hyvä kartta, enkä viitsi toista ostaa kun kerta omistan jo yhden. Ja tänään löysin romuistanu ikivanhan Eiffel-avaimenperän, josta tosin on jäljellä pelkästään se torni eikä mitään ketjuja tai rinkuloita. Sain sen silloin, kun ensimmäisen kerran kävin Pariisissa, ehkä 4-vuotiaana. Laitoin sen kaulaan ollakseni ihan hc-turisti, mutta mitään J'aime Paris-paitoja ette tule päälläni näkemään. Viimeksi lukion Pariisiretkellä taisin ostaa muistokrääsäksi vain pelikortit.. Uuuh! Ja mun tennarit! Harmi, että ne on kotona eivätkä pääse takaisin kotiin :) Taisin muuten... nähdä Marseillessa toiset sinapinkeltaiset tennarit. Se on paras väri, enkä ehkä huoli mitään muuta. Mutta yritän nyt vähän hillitä kaikkia ostoshimojani!! Toisaalta sopivankokoiset tennarit ois ihan kivat, ne edelliset oli aina vähän liian pienet ja sain kestorakot nimettömiin varpaisiini.

No joo, ennen kaikkia Pariisin ihanuuksia on kuitenkin vielä tsempattava! Huuuuhh. Ja ai niin, vaikka on syyskuu niin ne helteet eivät ole hellittäneet mihinkään. 30 astetta heiluu vieläkin mittarissa, vaikka aamulla on vain 10 astetta lämmintä. Ja minähän en osaa pukeutua lämpömittarin vaan kalenterin mukaisesti, ja lähden aina ulos pitkähihaisessa paidassa ja villahuivi kaulassa... Hikeä otsaltani roiskien sitten katselen, kuinka muut edelleen liikkuvat sandaaleissa ja kesämekoissa. Milka sanoi tänään, että jonakin vuonna he söivät jouluaterian pihalla teepaidoissa, kun sattui olemaan kaunis sää. -_- Ei mun elimistö tykkää tällaisesta!

Marseille

Noniin, nyt on Marseille nähty. Ja taatusti koko kaupunki! Perjantai-iltana ajeltiin perille, ja ilokseni minulle kerrottiin että yöpaikkamme sijaitsee Le panierin korttelissa, siinä vanhimmassa, jonka halusinkin nähdä. Matka kesti noin 5 tuntia, ei paha. Olen tottunut istuskelemaan vähän pitempiäkin reissuja, mutta kieltämättä takapenkillä ei ollut mitenkään kauhean ergonomista, kun piti jakaa pieni tila Eltsun turvaistuimen ja Milkan kanssa. Mutta onneksi maisemat olivat hienot! Ja illan tummetessakin näkyi vielä maaston muodot, kun täysikuu killitti suurena taivaalla. Kuu ei ole koskaan näyttänyt niin isolta!

Sehän on aina vain semmoinen pieni läntti taivaalla. Carcassonnen keskiaikaiset linnoitukset näkyivät hienosti moottoritielle, niistä en saanut kuvaa, mutta jostain toisesta linnasta kylläkin. Carcassonne näytti kyllä niin hienolta ja historialliselta, että sielläkin on päästävä joskus käymään. Perillä Marseillessa meidät vastaanotti upea näkymä öisestä vanhasta satamasta. Laatikoihin pakatussa kämpässä vielä istuttiin ja syötiin vähän iltapalaa, ja lopulta painuttiin kuka minnekin nurkkaan nukkumaan. Minä sain nukkua parvella, ja vähän hirvitti putoanko sieltä alas, koska toisella puolella ei ollut minkäänlaista kaidetta!! Vain valkoista puuvillakangasta näkösuojana, eikä sekään ollut alareunastaan missään kiinni!

En pudonnut, vaan tulin aamulla alas tikkaita pitkin (tosin nekin tuntuivat aika turvattomilta, en yhtään ihmettele miksi esikoistaan odottavat halusivat muuttaa sieltä pois) ja pakenin kaupungille. Ensimmäisenä poikkesin... tietysti saippuakauppaan! Mutta en ostanut vielä mitään, koska päivä oli niin alussa ja halusin nähdä kaupungin tarjonnan. Sitäpaitsi ensin minun oli löydettävä tieni turistitoimistolle päästäkseni kartalle. Tiesin suunnilleen missä olin, ja kaikkialle näkyvä Notre Dame de la Gardeen halusin mennä, mutta ilman karttaa en silti viitsinyt lähteä yhtään mihinkään. Niinpä kysyin satamassa karttaa pitelevältä turistin näköiseltä pariskunnalta, saanko vilkaista heidän karttaansa, mutta sainkin itselleni ylimääräisen saksankielisen kartan! Ei hätää! Ja seuraavat ihmiset tarjosivat minulle Jeesuksen sanaa sydämeen, mutta sanoin ei kiitos en tarvitse ja ehkä vähän huijasinkin, mutta molemmille jäi hyvä mieli ja minulle lisäksi tieto, että bussi numero 60 vie suoraan kirkolle!

Kukkulalla Notre Dame de la Garde, etualalla le Vieux Port

Ensin halusin kuitenkin katsoa mitä löydän sataman lähikaduilta. Löysin kaikenlaista. Muodin museoonkin poikkesin, mutta se ei kyllä ollut kovin vaikuttava paikka. Siellä oli jonkun tyypin (en jaksa etsiä nimeä pääsylipusta) tekemää muotia. Lähinnä minulle tuli mieleen askartelu ja tuunaus ja meidän koulutyöt, sori vaan :D Noh, katsokaa itse. 

Hattuja

Aikani kierreltyäni kauppoja ja putiikkeja päätin suunnata sinne bussipysäkille ja basilikalle. Bussi kiikutti kapeita katuja pitkin minut ja monet muut aivan ylös asti, kirkon juurelle! Ja kylläpä sieltä aukesi mahtavat näkymät!! Koko kaupunki oli näkyvissä, ja koska sää oli kirkas, monet yksityiskohdatkin näkyivät ihan selvästi varmasti kymmenien kilometrien päästä! Toisella puolella oli meri ja Ifin vankilasaari ja se toinen, isompi saari. Olin juuri näpsäisemässä kuvaa siitä kirkosta vihdoin lähietäisyydeltä, joten voitte arvata miten minua v-ärsytti, kun kameran akku villkui tyhjänä!!! Latasin sen vasta edellisenä päivänä, jotta varmasti saisin paljon kuvia otettua, joten luulin tietysti että akku vetelee viimeisiään, kun noin äkkiä simahti. Meinasin jo kysyä muilta saman kameramerkin omistajilta akkua hetkeksi lainaan, mutta onneksi kokeilin ensin laittaa akun uudestaan paikoilleen. Ehkä siinä oli sitten vain joku kosketushäiriö, koska se toimi koko loppuajan hyvin.

Notre Dame de la Garde

Keskellä Châteu d'If ja vankila.

Notre Dame oli vaikuttava myös sisältä! Tuli vähän joulu mieleen.

Kirkolla ja huipulla vietin aikaa varmaan yli tunnin. Kirjoitin ja laitoin kortit postiin. Ne olin ostanut jo aiemmin, eikä niissä ollut mitään hengellistä, mutta ehkä postileimoissa on joku pyhä henkäys korttien maallisia viestejä tasapainoittamaan. Marseillessa tuuli paljon. Luulin ensin että se on aina näin tuulinen kaupunki, mutta myöhemmin minulle kerrottiin että se olikin ihan poikkeuksellista. Kaupunkilaiset eivät vain valita pitkän hellejakson jälkeen. Mummoilla ja lapsilla oli vaikeuksia pysyä pystyssä kovan puuskan yllättäessä, ja tukkani sai myös aikamoisen ryöpytyksen!! Niitä takkuja selviteltiinkin jokunen hetki!

Lopulta laskeuduin kuitenkin bussilla alas takaisin satamaan, ja kiertelin ja kaartelin taas pitkin katuja. Löysin torin, jossa myytiin monenlaisia paikallisia tuotteita, mm. sitä saippuaa. Ostin aika monta erilaista tuoksua, kun en osannut valita! Torin jälkeen huomasinkin sitten olevani leveällä kauppakadulla, ja näin tutut punaiset kirjaimet kutsumassa ruotsalaiseen vaatejättiin! Koko päivän olin onnistunut välttelemään ostamista mielessäni periaate, ettei kaikkea tarvitse ostaa ja omistaa, on hauska vain katsella mitä kaikkea maailmassa on. Mutta...! Yhtäkkiä huomasin tarvitsevani uusia sukkia (sellaisia varrettomia olen kaivannut oikeastaan koko kesän, joten ne on hyvä ostaa nyt syksyllä), hiusklipsejä (vain tietynlaiset on hyviä), uuden huivin (no se tuli kyllä välittömästi käyttöön), vihreää akryylimaalia (se oli sympatiaostos, taidetarvikeliike oli ollut pystyssä vuodesta 1830 asti ja sen "fermeture definitive" koittaa syyskuun lopussa, joten pakkohan minun oli jotenkin sitä kannattaa!), baskerin (Ranskan kansallispäähine!) ja uuden topin (se oli alennuksessa ja vain 4 euroa..) ..... No joo. Väsyneenä ei saisi päästää itseään kauppakadulle. Siellä oli myös monta ihanaa lastenvaateliikettä, mutta en tiennyt onko sukulaislapsilla millekään tarvetta, joten jätin kaiken kauppaan ja katselin vain. (Mutta jos eräät äidit ja isät tuntevat, että tädin kultanupuilta puuttuu ehdottomasti jotain, niin vihjaiskaa, Pariisi on vielä kokematta!!)

Tällä ostoshysteriakadulla ollessani huomasin, että aamulla mieleen painamani kirkontorni-maamerkki oli ihan vieressä. Olin siis takaisin siellä mistä olin aamulla lähtenyt liikkeelle! Poikkesin vielä uudestaan siihen samaan saippuakauppaan, ja kiipesin portaita ja jyrkkiä mäkiä ylös ylös ylös, aina Rue de Refugelle asti.

Tästä lähdin aamulla liikkeelle ja siihen iltapäivällä palasin.

Milka oli tyhjentyneessä asunnossa vahtimassa Eliaksen päiväunta, ja minä pääsin rättiväsyneenä Ikean purkutuomiota ja roskalaavaa odottavalle sohvalle hetkeksi istahtamaan ja syömään pitsaa ja jogurttia. Olin ihan väsynyt ja olisin vain halunnut painaa pääni tyynyyn ja uinahtaa, mutta pian Elias heräsi ja kohta kaikki muutkin tulivat takaisin uudelta asunnolta, ja sitten piti lähteä vielä ravintolaan syömään! Niinpä vaihdoin puhtaat uudet sukat jalkaan, laitoin huivin kaulaan, tuulen tuivertamat takkuiset hiukset klipseillä nutturalle ja piiloon baskerin alle ja otin kaiken ylimääräisen laukusta pois, ja niin sitä taas mentiin. Ensin pysähdyimme lasillisille johonkin katukahvilaan (sanotaanko niitä bistroiksi?) ja sain tietysti näköalapaikan: Notre Dame de la Garde ilta-auringon valossa ei näyttänyt yhtään huonolta, vaikka sitä oli katsellutkin melkein koko päivän. Tuulinen sää jatkui, joten emme jääneet sen armoille, vaan lähdimme etsimään suojaisampaa ruokapaikkaa. Sellainen löytyi satamakadulta, saippuakaupan ja kiinalaisen ravintolan välistä. Halusin kalaa, koska oltiin sentään Välimeren rannalla, ja lohipasta, Pâtes au saumon, vaikutti parhaimmalta vaihtoehdolta. Se olikin oikein hyvää! Jälkkäritoive fondant chocolat oli päässyt loppumaan, joten vaihdoimme ne créme brûléiksi. Se on Chrisun lempijäkiruoka, joten pettymys hänen naamallaan oli selvästi nähtävissä, kun kreembryleen tunnusomainen raksahteleva karamellisoitu pinta ei raksahtanutkaan! Edellisen kerran kun tilasin tämän jälkiruoan, sokeripinta raksahteli mainiosti, mutta itse vanukas ei ollut kovin hyvää, joten nyt ollaan 1-1 tilanteessa; Marseillen kermavanukas oli herkkua. Elias flirttaili naapuripöydän tytölle koko illan, ja he vaihtoivat muutaman tanssiliikkeenkin illan edetessä viereisestä paikasta kantautuvan musiikin tahdissa. Ja koko ajan se sama kirkko oli näkyvissä, nyt iltavalaistuksessa.

Seuraavalle päivälle jäi tehtäväksi hoitaa muutto loppuun, ja lähteä ajoissa kotia kohti. Olisi huvittanut lähteä vielä käppäilemään Le panierille ottamaan lisää valokuvia, mutta enpä saanut kuitenkaan lähdetyksi. Ikean sohva meni kappaleiksi, jääkaappi syötiin lähes tyhjäksi ja puoli kolmen maissa pakkaannuimme autoon ja vilkutimme hyvästit Pauliinalle ja Andrés'lle. Nukuin taas varmaan puolet matkasta, ja Carcassonnen jälkeen luin Supernaiivia korvatulpat korvissa, kunnes olimme Castellin tietullilla ja melkein siis jo kotona. Aino ei ollut vielä kotiutunut synttäriretkeltään, mutta tuli pian Salouan kanssa. Heilläkin oli ollut kai mukava viikonloppu Toulousessa: Tao-pojan synttäripiknikillä oli ollut 15 lasta! Huh huh. Aino sai luvan jäädä kotiin huomenna, mutta muuten on taas ihan tavallinen päivä.