Elämä on epistä

Mua vähän keljuttaa nyt, kun Savonlinnan kaveriporukalla on tänään jonkinlaiset überbileet MEIJÄN eli mun ja kämppiksen kämpässä, jossa minä siis en enää virallisesti tietenkään asu. Facebookissa ainakin kovin moni on päivittänyt statuksensa juhlafiilingin, Singstarin ja Guitarheron mukaan.

Onhan se kivaa että niillä jatkuu elämä vaikka oonkin lähteny pois, mutta ei niillä nyt liian hauskaa sais olla ilman mua!! Haluisin siis tietysti ite myös mukaan. Juhlin aika monta kertaa varastoon omia läksiäisiäni (ainakin kolme tai neljä kertaa) ja tankkasin kavereita itseeni ja näin niitä ehkä erityisen paljon ennen karkaamistani, mutta se aiheutti tietysti myös sen että totuin säännölliseen hengailuun ja hauskanpitoon. Nyt onkin yhtäkkiä ihan orpo olo, kun en voikaan tuosta noin vain piipahtaa kahvilla tai leffassa kenenkään kanssa... paitsi yksikseni. Tuntuu ihan kuin mua dissattais, eli mitenhän sen hyvin suomentaisin, syrjittäisiin? Niinku ne ois väliinpitämättömiä mua kohtaan, niin kuin joskus jotkut toiset oli. Mutta ymmärränhän minä sen että nyt vain on näin ja kesällä on juhlittava uudemman kerran, niin että minäkin pääsen mukaan. (Tiedoksi vaan muotoilun opiskelijatoverit; 8.kesäkuuta olen Savonlinnassa!!) 

Olin sitäpaitsi juuri saavuttanut sen tärkeän paikallistumisen rajapyykin, ettei papereita enää kysytty baarien ovella, koska minut jo muistettiin. Seuraava vaihe on tietysti se, ettei kysytä pääsymaksuakaan, mutta siihen tarvitaan vähän enemmän panostusta. Hhe.

Tässä on kuva, kun edellisen kerran lauloimme Singstaria. Rajasin sitä toista tyyppiä, kun ei se kuitenkaan tykkäis näyttää naamaansa näin julkisesti. Nuo pullot pöydällä on tietysti vaan noukittu mukaan kadulta! Meidän bravuuri kämppiksen kanssa (joka ei ole kuvassa, mutta jonka huone tässä näkyy) oli Circle of life leffasta Lion King! Sille vaadittiin ainakin 6 uusintaottoa, ellen ihan väärin muista.

Hmm, siitäpä muuten tulikin mieleeni yksi asia mikä täällä Ranskassa ärsyttää. Panttipullot. Niitä ei nimittäin ole! Monet varmasti tuntevat tapani kerätä jonkun unohtamia pulloja ja tölkkejä kadunpientareilta ja muualta, jotkut saattavat pitää sitä outona tai ärsyttävänä, mutta minulle ne ovat rahaa, silkkaa rahaa. En vain huomaa niitä kolikoita yleensä, ne ovat niin pieniä, ja siksi pullot ovatkin sopivampi keräilykohde minulle. Minulla on aika hyvä tutka pullonkeräykseen, ja se ei ihan heti mene pois päältä. Tämä pullonkeräysvimmani sai alkunsa Ilosaarirockista pari vuotta sitten, kun olimme siellä serkkuni kanssa, ja ehkä sunnuntaina meiltä loppuivat ruokarahat. Omatoimisina tyttöinä kävimme pyytämässä pari jätesäkkiä järjestysmiehiltä, ja keräsimme noin kymmenessä minuutissa leirintäalueelta reilun 15 euron edestä pulloja. Saimme ne kätevästi kuljetettua myös palautusautomaatille, kun lupasimme viedä jonkun lainaamat ostoskärryt takaisin kauppaan. Kärjistäen, panttipullot pelastivat minut siis nälkäkuolemalta.